Loka-marraskuussa kun tämä kyynärniveljuttu räjähti naamalle niin tuntui maailman epäreiluimmalta. Miksi? Miksi mulle? Enhän mä edes kuulu siihen varteenottavien koiraihmisten joukkoon, joille tapahtuu tällaista ja jotka selviävät näistä edesottamuksista papukaijamerkein. Eikä rotukaan ole mikään ns riskiryhmärotu.
Vastuu siitä, että miten toipilasaika sujuisi tuntui ylivoimaiselta. Kiki the riiviö, en voi saada sitä pysymään ohjeiden mukaisesti aloillaan. Tuntui ihan kamalalta, että Kikin terveydellinen tulevaisuus on käsissämme. Jos jotain menee toipilasaikana pieleen niin kallis leikkaus menee hukkaan ja pennun koko elämä voi olla pelkkää kärsimystä.
Kyllä, homma on vielä kesken ja mitään ei voi eikä kannata kirkossa kuuluttaa. Erään ystävän sanat "ei kukaan saa toipilasta täysin pidettyä aisoissa" oli hyvin lohduttava (kiitos siitä). Niin. Kukaan ei ole täydellinen. Parhaamme yritämme ja toivomme parasta, mutta ihan joka sekuntti koiraa ei voi vahtia. Ja vaikka voisikin niin välillä se tekee odottamattomia juttuja joita ei vaan ehdi estämään.
Nyt kun leikkauksesta on kulunut jo melkein kymmenen viikkoa niin monet asiat ovat rutinoituneet normitoimintatavoiksi ja toisaalta myös vapauksia on jo voinut ottaa. Kiki on myös oppinut, että sisällä ei tapahdu juuri mitään kivaa (tai mitään ylipäänsä - hyvä ettei sitä tarvitse sulkea esim häkkiin vaan se matkii Nemiä ja makoilla pötköttää milloin missäkin). Mikä ei sinällään ole yhtään huonompi juttu (jatkossakaan).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti