Jotain poimintoja siitä, mitä tehtiin / tapahtui vuonna 2023.
***
Tara kävi joitain kertoja koiranäyttelyissä ja sai viimeisen Suomen muotovalioitumiseen tarvitsemansa sertin syksyllä lappalaiskoirien erikoisnäyttelystä Keminmaassa, ruotsinlapinkoirat arvosteli Jari Fors. Jari sijoitti Taran myös paras narttu -luokassa (narttuja esiintyi useita pn luokassa eli jotkut hävisivät Taralle ...).
Kiki kävi höntsätreenailemssa sitä sun tätä omatoimitreeneissä, mutta ei ollut millään kurssilla / ohjatussa ryhmässä.
Tara oli vielä kevättalven koiratanssiryhmässä, mutta sen jälkeen ei olla koiratanssia juurikaan harjoiteltu. Agilityä sen sijaan Tara treenasi AnskuNi -ryhmässä koko vuoden.
Taran kanssa osallistuttiin marraskuussa yksiin epävirallisiin kisoihin, aksassa.
Kiki kävi kerran hammaslääkärissä, tällä kertaa riitti hampaiden puhdistus eikä yhtään hammasta tarvinnut poistaa.
Asiaa pitkään pohdittuani päädyin siihen, että Kikille kokeiltiin kesäkuussa Librelapistoksen antamista. Kokeilu osoittautui hyväksi, joten koira on saanut Librelaa neljän viikon välein tuosta lähtien.
Kesällä ja syksyllä oltiin jonkin verran mökkeilemässä Siikajoella.
Elokuussa ja lokakuussa oltiin vajaan viikon pätkät Rukalla.
Koirat olivat muutamaan otteeseen koirahoitolassa, kun me käytiin lomalla ensin Edinburgissa ja myöhemmin Amsterdamissa. Juhannus vietettiin kaupunkilomaillen Turussa (koirat mukana). Elokuussa oltiin yksi viikonloppu Vaasassa (koirat lomailevat koirahoitolassa).
Tara oli ekaa kertaa mukana lapplaiskoirien valmennusringissä (rallytokoryhmässä), osallistuen kolmeen leiriviikonloppuun (3/4) - Jyväskylässä, Rovaniemellä ja Seinäjoella.
Keväällä ja kesällä kävin muutaman kerran juoksemassa (oik jalka ei tahtonut kestää sitä, joten lopetin juoksemisen). Syksyllä kävin pari kuntosalikurssia.
Olen pohdiskellut, että kun viime vuonna yritin vielä periaatteessa etsiä Taran koiratanssiin jotain punaista lankaa, mutta ryhmätreeneissä käyminen kaatui siihen, että oltiin usein väärinä päivinä treeneissä. Harjoituksethan olivat periaatteessa joka toinen kerta itseohjautuvia ja joka toinen kerta ohjattuja. Jokuselle ohjatulle kerralle kouluttajalla oli este ettei päässytkään paikalle (täysin inhimillistä tämä siis). Itsellä taas oli valitettavan usein menoa silloin kun oli niitä ohjattuja treenejä. Oltiin tuuliajolla siis, enkä saanut kiinni siitä punaisesta langasta. Tämähän on täysin peiliin katsomisen paikka, koska koiratanssi lajina nyt vaan on sellainen, että itse pitää päättää ja tehdä kaikki, jos on joku oma suunnitelma niin niihin voi sitten kysyä apua muilta.
Tajusin eräänä päivänä, että Taran koiratanssi"ura" koki notkahduksen siinä vaiheessa, kun ei pystytty osallistumaan jatkokurssille - kun muutettiin siinä vaiheessa sinne Luleåån. Oltaisiin siihen alkeiden teon jatkoon tarvittu niitä pieniä kotitehtäviä, improja ja koreoiden suunnitteluja. Vielä viime vuonna ajattelin (ts viime treenikaudella), että olisin toteuttanut tuollaisia "tehtäviä" itsekseni ja sitä kautta saanut Taralle kokemusta pienistä tanssinumeroista ja samalla saanut löydettyä jonkun biisin johon rakennella kenties sen ekan kisaohjelman.
Koiratanssi on siis lajina tauolla. Odottaa itseltä sitä the sysäystä paneutumaan asiaan. Hieman olen miettinyt, että pitäisikö mennä jonnekin maksulliselle ko lajin kurssille. Okk:n ryhmätreenit eivät käy tähän ongelmaani, kun on niin itseohjautuvaa ja en ole saanut potkittua itseäni tekemään asialle jotain.
***
Taran tokot taas ovat ihan kuopassa. En ole sen lajin eteen juurikaan tehnyt mitään sen jälkeen kun ollaan viimeksi oltu jossain koulutuksessa. Toki siis koirat, myös Tara, välillä treenailee jotain tokoonkin liitettäviä taitoja, mutta varsinaisia tokotokojuttuja ei olla saatua aikaiseksi harjoiteltua. Toko on lajina kyllä kovinkin kiva, mutta mikä lie laiskuus vaivaa itseä senkin asian osalta.
***
Nyt kun on oltu silloin tällöin Siikajoella, niin olen sitä mökkiympäristöä välillä katsonut sillä silmällä, että siellä olisi tosi hyviä nosetuspaikkoja. Ehkäpä siis joku kerta mökille mentäessä otan nosetusvälineet mukaan (tai siirrän osan niistä sinne vakioksi asumaan) ja teen Kikille mielenvirkistys hajutreenit. Ehkä. Voihan sitä aina suunnitella ...
Muutoin missään maksullisilla kursseilla en Kikin kanssa jaksa käydä nosettelemassa. Librelan takia Kiki on kisakiellossa (doupping ...), joten en koe tarpeelliseksi maksaa valmennusryhmistä sen osalta. Kiki kuitenkin pääsee höntsätreenailemaan toisinaan vapaavuorolle okk:n halliin, joten ei se aivan vailla mitään "treenausta" ole. Joskus tuntuu myös, että sille on pääasia kun pääsee sinne halliin eikä sitä sitten kiinnosta mitkään "temput" kunhan saa osallistua Taran treenien tekemiseen ja nuuskutella omiaan.
***
Taran rallytokot taas. Jotain pieniä juttuja on tehty itsekseen ja aina valmennusringin leirillä / leirin jälkeen treeni-innostus nostaa päätään, mutta sitten käytännössä kun menen Haukkiksen hallille omatoimitreenailemaan niin päädyn kuitenkin tekemään jotain agijuttuja.
Kesän aikana oli kova aikomus käydä Airan rallytreeneissä, mutta niinpä vain kesä meni ettei käyty niissä kertaakaan.
Matkusteltiin siellä täällä Ruotsissa, käytiin esim pidennetty viikonloppu Jällivaarassa ja Skellefteåssa.
Huhtikuu
Osallistuttiin lappalaiskoirien erikoisnäyttelyyn Rovaniemellä, Taralle Marjatta Pylvänäinen-Suorsa antoi JUN EH2. Tara oli myös mukana Ataciara kennelin kasvattajaryhmässä (ROP-KASV ja BIS3-kasvattaja). Ostin Kikille irtotunnin rallytokotreeneihin Kismalle ja Taralle yksärin Ihana Koiruuden Miralle. Muutoin asuttiin ja eleltiin edelleen Luleåssa.
Tara täytti vuoden.
Koirat kävivät omatoimitreenimässä Kisman hallilla.
Tara haki toisen näyttely EH:n junioriluokasta, tällä kertaa Markku Kipinältä Oulun näyttelystä. Käytiin omatoimitreenailemassa Kisman hallissa.
Asuttiin Luleåssa. Tara aloitti ekan juoksunsa.
Käytiin lomareissulla Ruotsissa (Örnsköldsvik, Upplands Väsby, Örebro, Arvika ja Bollnäs).
Kesäkuu
Käytiin Taran kanssa Ihana Koiruudella Miran yksärillä. Käytiin Kismalla omatoimitreenimässä. Ulkoiltiin paljon ympäri Luleåta.
Heinäkuu
Nautittiin viimeisistä hetkistä Luleåssa, kuun lopussa muutettiin takaisin Ouluun.
Elokuu
Järjestelin koirien syksyn treenikalenteria. Tara osallistui Iin ja Puolangan ryhmänäyttelyihin, ekassa vesisateessa jatkettiin Erittäin Hyvä linjaa ja saatiin Tarja Kalliota siis JUN EH1. Puolangan tuomari (Kati Kilpeläinen-Turunen) sen sijaan tykkäsi Tarasta tuloksella JUN ERI1 SA PN1 JUN-SERT SERT ROP.
Syyskuu
Harrastuskausi starttasi, maanantaisin käytiin agilityn pohjataito tunnilla (Tara), torstaisin rallytokossa (Tara), perjantaisin lappalaiskoiratreeneissä (Kiki tai Tara), kerran kuussa sunnuntaisin tokoilemssa (Tara) ja sunnuntaisin koiratanssissa (Kiki ja Tara).
Kiki kävi hammashuollossa Herttaisessa ja siltä poistettiin pari etuhammasta. Tara kävi virallisissa luustokuvissa (lonkat B/A, kyynärät 0/0, polvet 0/0 ja selkä VA0 (normaali), lukumäärä: 0 LTV0 (normaali)).
Tara kävi Oulun kaikkien rotujen näyttelyssä saaden JUN ERI1 SA PN1 JUN-SERT SERT ROP, tuomarina tällä kertaa oli Erika Häkkinen.
Lokakuu
Treenailtiin ahkerasti viikkotunneilla ja omatoimitreeneissä Kamu-areenalla.
Tara kävi Kamussa (ell asema) silmätarkastuksessa, josta sai terveen paperit (ei vikaa näkimissä siis).
Marraskuu
Normitreenien lisäksi Tara osallistui lappalaiskoirien tokopäivään Kisman hallilla.
Joulukuu
Lukujärjestyksen mukaisia treenejä, plus Tara osallistui Lentsun tokokurssille, minkä KAS järjesti.
Agility vääristää hieman maailmankuvaa siitä kuinka aktiivinen olisin kisarintamalla 😁 Vaikka on kait sitä tullut parit näyttelytkin käytyä.
Epäloogisesti tässä ei ole agility- tai tokoepiksiä vaikka on poropaimennustestaukset ja karhutesti mitkä tyystin ovat epävirallisia. Merri on läpäissyt Porokoirakerhon testin, mutta Nemi ei (hyl tuloksetkin lasketaan tähän tilastoon). Myös noseworkista löytyy epävirallisia tuloksia kun sekä Nemi että Kiki kävivät hajutestissä joulukuussa 2017.
Muutamat näyttelykäynnit puuttuvat kun en jaksa etsiä tietoa siitä milloin ne ovat olleet eli muutama reissu Riikaan, Tallinnaan ja Norjaan (Harstad ja Tromssa).
edit. taulukosta puuttuu Merrin pelastushakuilu tulos.
Koirien kisakoenäyttely ja muut kissanristiäiset tilasto tekeillä ...
Tähän liittyen piti sukeltaa myös Hunddataan (meinasin jättää nämä ensin pois, mutta muistin että Hunddatasta tietysti tiedot löytyvät), joten kirjaan sieltä tänne faktoja ylös Merrin ja Nemin Ruotsin seikkailuista.
5.7.2009 Visby. Tuomari Scanlon Paul. Chkk 1, ck, btkl 1, bir, cacib, big: reserv (Ruotsissa ainakin tuolloin ryhmässä sijoitettiin viis, Nemi oli se viides)
Lopulta Kiki kävi hammasoperaatiossa samalla eläinlääkärillä, joka on poistanut Nemiltäkin aikoinaan muutaman hampaan eli Anu Tulokkaalla joka työskentelee Haukiputaalla (Herttainen).
"Kikiltä poistettiin heiluvat hampaat: 103, 110, 201, 202, 209, 301, 302, 310, 311, 401 ja 402 sekä aiemmin otettujen röntgenkuvien ja tämän päivän tutkimuksen perusteella kaksi heilumatonta, mutta tulehtunutta isoa poskihammasta: 108 ja 309.
Lemmikkinne hampaat on hoidettu inhalaatioanastesiassa. Anestesia ja herääminen sujuivat ongelmitta. Tällä välillä kertynyt plakki ja hammaskivi poistettiin ja syventyneet ientaskut puhdistettiin huolellisesti. Ientaskut ja hampaat tarkastettiin, huomiot kirjattiin hammaskarttaan. Hampaiden poistokohdissa on puudutusta. Tulehdusten vuoksi tikkejä ei laitettu. Operaation yhteydessä Kiki on saanut tulehduskipulääkkeen ja pahoinvoinninestolääkkeen pistoksena.
Seuraava hammaskivenpoisto viimeistään elo-syyskuussa. Tarvittaessa aiemmin, jos oireita ilmenee."
Koko homma maksoi 766,15 €. Mukaan saatiin kipulääkettä (Metacam), antibioottia (Clavaseptin) ja maitohappobakteeria (Tehobakt).
Eli se toisen ell-aseman ennustama "useita hampaiden poisto-operaatioita" vaihtui yhteen ja seurantakäynteihin (joita nyt olisi varmaan ollut toisessakin vaihtoehdossa tiedossa).
Viisi vuotta sitten kun Kikin agilityura loppui ennen kuin oli kunnolla ehtinyt alkaakaan niin vannoin etten ikinä enää harrasta agia. Syynä sille lähinnä oli luopumisen tuska ja kaikki se tunneskaala mitä kävin läpi silloin kun Kikin kyynärpeikko paljastui. En myöskään halunnut enää minkään (koira)harrastuksen olevan jotenkin niin ylivuotavan tärkeää kuin aksa joskus oli.
Tuon kokemuksen jälkeen olen (entistäkin enemmän) hyppinyt lajista lajiin, tehnyt koirien kanssa milloin mitäkin fiiliksen mukaan ja tarkoitushakuisesti pyrkinyt siihen ettei mikään laji kiilu yksinään himotuimman harrastuksen kukkulalla.
Joskus ehkä myös ajattelin ettei nykyisen kaltainen hömppätreenailija ole "kunnon koiraharrastaja" (joo, hönöt ovat ihmisen ajatukset joskus olleet). Se "himo kisaaja" tai "tavoitteellinen harrastaja", joka joskus olin, on kadonnut jonnekin.
Kun ruvettiin uutta koiraa hommaamaan niin Eetu sanoi, että siitähän voisi tulla mulle uusi agilitykoira. Siinä vaiheessa -ja pitkään sen jälkeenkin- kielsin jyrkästi moiset puheet; ei tule, kun aksaa en enää aio harrastaa enkä näin ollen agilitykoiriakaan tarvitse. Hieman ennen kuin Tara kävi niissä välikuvissa niin rupesin miettimään, että jos kuitenkin testattaisiin Taran kanssa, että tykkäiskö se aksasta? En halunnut ajatella asiaa enemmän ennen kuin välikuvissa oli käyty, mutta kun sieltä tuli vihreää valoa harrastuksen suhteen, niin ... huomasin vilkuilevani alkeisagilitykurssitarjontaa Oulun seudulla.
Pitkän jaarituksen lopputulemana Tara aloittaa *Sportdogcenterissä Annika Haikosen opastuksella tutustumisen aksaan 😎 Kurssi alkaa 16.11 Tässä on sellaista historian havinaa, että (jos en nyt ihan väärin muista) niin Annika on kouluttanut myös minua ja Merriä joskus Okk:lla 2000-luvun alkupuolella (eli agilityurani alkutaipaleella) 😉
Sen jälkeen kun olen lopettanut agilityn harrastamisen niin säkäluokat ovat lisääntyneet kolmesta viiteen (en ehtinyt pikkumaksien tai pikkuminien kelkkaan). Säännöissä ei myöskään ollut oivia tai pavoja (tai mitä ovatkaan) eikä koirat saaneet hyppiä kisaluokista toiseen. Myöskään nykyisen kaltaista koirien mittauskäytäntöä ei ollut (josta en siitäkään ole tarkemmin perillä, toki koirat mitattiin ennen kisaamista ja tulos merkittiin kisakirjaan aiemminkin). Ilmeisesti radat ovat muuttuneet erilaisemmiksi ja ne ohjaukset mitkä olivat kymmenen vuotta sitten pinnalla ovat jo historian havinaa ja nykyaksa on ihan toisenlaista ...
Että aika ummikkona ja puhtaalta pöydältä (tietämättömänä mistään) voin telinejumpan Taran kanssa aloittaa 😊
*Avarian Sportdogs vaihtoi nimensä vähän aikaa sitten Sportdogcenteriksi, koulutustila sijaitsee Kempeleessä.
edit. Jep, sitäkin mietin, että tuleeko liikaa treenejä pennulle viikossa. Koiratanssikurssi ja tämä aksan alkeet menevät hieman lomittain eli koiratanssia viimeinen kerta on 21.11 - eli vain tuolla yhdellä viikolla Taralla on kolmet ryhmätreenit.
Kun ei ole tarpeeksi harrastuksia (heh) niin olen hieman yrittänyt ottaa selkoa voisiko Oulun seudulla kokeilla Hoopersia. Lappalaispiireissä on ollut juttua aiheesta + Avarian Sportsdogsilla on hieman virityksiä siihen suuntaan (jos en ole ihan väärin ymmärtänyt).
Hieman piti kaivella (blogia ja muistinykeröitä), mutta itse kuulin lajista ensimmäisen kerran vuonna 2015, kun olin Eeva-Liisan temppukurssilla Nemin kanssa. Silloin vaikutti, että sitä pidettäisiin muidenmaiden höpöhöpö-lajina. Sittemmin on ehkä koiraihmiset avarakatseutuneet, koska monet muutkin lajit ovat lyöneet enemmän läpi (tai sitten luulen vaan niin).
Liityin tänään Hoopers -aiheiseen fb-ryhmään oppiakseni lisää ko lajista ja selvittääkseni missä ja milloin voisin sitä kokeilla (tai kannattaako sitä edes testailla Kikin kanssa).
Nemin kuolemasta tuli tänään vuosi. Toisaalta pitkä aika, toisaalta lyhyt.
Nemi vilisee niin puheissa kuin ajatuksissakin lähes päivittäin. Mutta esim fb:ssa jos vastaan tulee vuosimuisteluita niin enpä juuri ole voinut uudelleen jakaa sellaisia postauksia, joissa on Nemin kuva.
Tähänkään postaukseen en osaa ilmaista ajatuksiani aiheesta. Ehkä jonain päivänä. Ehkä.
Siivoilin eilen koiratarvikehuonetta, ts huonetta missä säilytän koiralehtiä, treenitavaroita jne.
Kaksi ajatusta:
Nemin erityisen tärkeät lelut ovat ihan turhaan säilössä kirjahyllyn laatikossa. Siis turvassa ettei Kiki hajota tai hukkaa niitä. Nemi ei tule koskaan enää leikkimään Marssilaisella (tai muilla erityisillä leluillaan).
Nemin pesä, unikoppa. Vaikka Nemi ei sitä enää ikinä käytäkään, niin pistin sen kuitenkin kangaskassiin ja vein varastoon. Vaikka se on pohjasta jo hieman petattu hajalle. En kestä, että siitä tulisi täysin roskakaan.
Viikko sitten oli se päivä. Päivä jolloin Nemi olisi täyttänyt viisitoista. Ikävästi puhelimen kalenteri muistutti minua siitä heti aamulla. Kaikkea sitä olen kanssa kalenteriin merkannut. Aivan kuin en olisi muistanut muutenkin asiaa. Pohdin pitkään kirjoitanko jotain muistelukirjoitusta blogiin. Kuten olette havainneet niin en kirjoittanut. Loppuillasta kerroin fb:ssa asiasta, mutten sinnekään kirjoittanut mitään viisasta enkä jaksanut kirjoituksen yhteydessä yhtään kuvaa - mikään kuva ei tuntunut sopivalta enkä toisaalta myöskään pystynyt oikein selaamaan mitään Nemi -kuvia.
Nemin poismeno oli toisaalta helpompi kuin Merrin, siis oma asiankäsittely / suruprosessi. Vaikka siltä kannalta, että vaikken synttäripostausta kuvineen ja muisteluineen voinutkaan tehdä niin olen kuitenkin voinut katsella muuten talven aikana Nemin kuvia ja muistella koiraa monissa eri yhteyksissä - Merrin kuoleman jälkeen meni paljon kauemmin siinä ennen kuin pystyin katsomaan yhtäkään kuvaa koirasta.
Mutta toisaalta mulla on kokoajan vähän kuin lukko päällä enkä anna itseni märehtiä surussa. Kuten alkutalvesta kirjoitin niin silloin järjestin kalenteriini Kikille ja mulle kaikenlaista ohjelmaa, jotta pian päästäisiin uuteen arkeen kiinni.
Tiistaina sitten kun vein Kikin sinne sterilaatioon niin olin iloinen siitä, että toimenpidehuone (missä ell kuunteli koiran sydämen ja antoi rauhoittavan piikin) oli eri kuin se missä Nemi lähti viimeiselle matkalle. Vaikka ell olikin sama. Siinä kun odottelin, että koira väsähtää (Kiki vartioi / haukahteli ennen kuin malttoi pistää nukkumaan) niin meinasihan sitä hiipiä muistikuvat toisenlaisesta ell-käynnistä mieleen.
Tiedätkö että, miltä tuntuu poistua ell-asemalta, kun eläinlääkäri kantaa koiraa takahuoneeseen?
Tällä kertaa kyseessä kuitenkin oli kevyesti rauhoitettu / nukutettu koira, joka oli menossa leikkaukseen eikä kuollut koira joka on lähdössä tuhkaamoon ...
Tosin silloin kun Nemi jätettiin ell-asemalle niin ei katsottu kun se kannettiin pois huoneesta. Viimeisen kerran näin Nemin ruumiin toimenpidenhuoneen lattialla.
Aamulla kun tulin kotiin (kun olin heittänyt Eetun töihin) niin tuumailin "Noille Nemi nostaisi äläkän", kun kotikadulla näkyi "hippikoirat" (mies taluttaa 1-3 koiraa, heillä kaiketi on kolme koiraa - tänään näistä mukana oli kaksi).
Jostain syystä Nemi vihasi kyseisiä koiria. Se alkoi yleensä haukkumaan kun käveltiin sen talon ohi missä ko koirat asuvat - eli pelkkä niiden koirien haju ärsytti Nemiä niin paljon että oli "pakko" kommentoida asiasta.
Merri inhosi samaan tapaan erästä dalmatiankoiraa, joka asui näillä seuduin. Lisäksi Merrin inhokkilistalle kuului myös yksi kooikkerhondje, jota näkyi toisinaan lenkeillä. Mutta se ei ollut samassa vihamittapuussa dalmiksen kanssa.
Sekä Merri että Nemi pelkäsivät tai inhosivat eräitä vinttikoiria, jotka asuvat vajaan kilometrin päässä meiltä. Koirani haukku ujelsivat jos käveltiin niiden talon ohi. Pitkään välttelinkin siellä kulkemista - tosin kumpikin koira ilmaisi myös jos ne haistoivat kyseisten koirien lenkkeileen siellä missä me oltiin (kulloinkin kulkemassa). Eli aina ei auttanut vältellä tiettyä mestaa, kun koirat ahdistuivat muutenkin jos havaitsivat kyseisten otusten samoilla neliömetreillä liikkuneen.
Ihan viimeisen vuoden aikana Nemin kanssa pystyi kulkemaan vinttikoiratalon ohi ilman mekkalaa - ilmeisesti aistien heikentyminen auttoi tässä asiassa. Vinttikoiratalon likeltä lähtee yks kiva metsäpolku, siks siitä olisi mukava välillä kulkea.
Kiki ei ole vielä kehittänyt kammoa kyseisiä koiria kohtaan, eikä sillä -vielä- ole mitään viha-inhokki-koiria. Tosin maanantai-iltojen rattoina se on alkanut pelkäämään erästä suursnautseria, joka treenailee hallissa samoihin aikoihin. (mitään erityistä ei ole minun tietääkseni sattunut ko koiran ja Kikin kanssa)
Siivosin Nemin valjaat ja pannan tänään pois eteisen naulakosta. Mummokoiran ulkoilutamineet pääsivät virallisten papereiden, kilpailukirjojen ja muiden tärkeiden tavaroiden kanssa samaan muistojen laatikkoon missä Merrin vastaavat tavarat olivat - muovilaatikkoon hyllyn päälle.
Mekaanisesti kokosin tavarat ja laitoin laatikkoon, kannen kiinni ja nostin rasian katonrajaan. En halunnut vajota muistoihin, jottei olisi tullut (pahasti) suru puseroon. Haikeaahan se oli tietysti noinkin, vaikka kuinka yritin olla tunteilematta. Siirrän tunteita kokoajan tietoisesti ja tiedostamatta jonnekin ja haalin itselleni hirveästi kalenterintäytettä.
Sain tänään siirrettyä oikealla kameralla otetut kuvat koneelle. Muita en pystynyt katsomaan, mutta tässä näkyy vielä viimeisenä päivänä Nemin syvinolemus eli nälkä ts ruoka maittoi ja kiinnosti ihan loppuun asti (toisin kuin aikanaan Merrillä, joka sekin oli suuren osan elämästään ahne eläin, kunnes parina viimisenä päivänä ei halunnut syödä edes superherkkuja).
Olipa omituista käyttää Kikiä tänään aamulenkillä kun se ei haukkua pukahtanut kertaakaan lenkin aikana. Heitin Eetun töihin ja käytin paluumatkalla koiran lenkillä Jäälissä. Tähän samaan tapaan olin tehnyt ennen jouluakin lukuisia kertoja, hieman vaihtelua normaaleihin lenkkireitteihin - ja kun talviaikaan ei ole alueen pururadat käytössä niin tuolla sitten on tullut välillä koiria kävelytettyä. Ennen joulua tein aika usein niin, että käytin ensin Nemin lenkillä ja sitten Kikin. Nemillä oli tapana haukkua kun sen otti autosta ulos, suurinpiirtein ihan sama miten yritin sitä kouluttaa haukkumattomaksi ja testailin eri tyylejä (tai yritin pitäytyä samassa tyylissä) niin aina se koira hieman suutaan aukoi. Nemi oli sellainen koira joka tykkäsi haukkua, tai tykkäsi pitää ääntä tai ei edes tajunnut haukkuvansa. Plus se oli oppinut, että tietyissä paikoissa oli kiva huutaa - kuten kotoa ulos lähdettäessä, autosta poistuttaessa tai Haukkukeitaalle saavuttaessa.
Takaisin siihen Kikin aamulenkkiin. Kierrettiin nyt tosiaan pidemmästi kuin olen yleensä tuolla käynyt. Nyt ei ollut mitään syytä tehdä vain lyhyttä korttelilenkkiä, koska ei ollut mummokoiraa matkassa eikä kiire minnekään. Tuli pari koiraa vastaan ja joitain koiria nähtiin kauempana. Myös lukuisat lapset (ja muun ikäiset, mutta etenkin lapset) ohittivat meidät kummallisine kasseineen (liikuntavälineitä). Kiki ei haukkua pukahtanut kellekään näistä eikä missään tilanteessa koko lenkin aikana. Yhdestä vastaantulleesta koirasta oli hieman kiinnostunut, muttei villiintynyt eikä haukkunut. Yhden lapsen heiluvaa/kolisevaa kassia hieman säikähti / väisti, mutta sillekään ei mölissyt.
Viime päivinä ajatukset ovat vieneet kuuden vuoden takaisiin aikoihin. Muistan niin hyvin sen aamun kun Merri ei pystynyt käyttämään toista takajalkaansa. Soiton eläinlääkäriin ja sen lohduttoman visiitin. Ne viimeiset pari päivää kun oli vain oma luopumisen tuska. Ei ollut "mukavia viimeisiä päiviä, ei ollut kivoja viimeisiä lenkkejä tai leikkejä". Mutta, oli varmuus siitä, että ei ollut kuin yksi vaihtoehto.
Mua ehkä vähän jopa harmittaa, että vastustin koiratanssia lajina niin pitkään. No joo, edelleen ahdistaa ihan sikana lajissa se heittäytyminen mitä pitäisi osata tehdä enkä osaa jne. Mutta tämän kirjoituksen pointti ei ole siinä.
Vaan siinä. Että joskus vuonna miekkavalas kun olin käynyt Merrin kanssa arkitokokurssin (vai liekkö taisi oikeasti olla ihan joku tokon alkeiskurssi, kas:n kurssi joskus vuoden 2001 lopussa ja kevättalvella 2002). Oltiin / olin ihan koiraharrastamiseni kynnyksellä, kaikki oli uutta enkä tiennyt mistään mitään. (Merrin eka kurssi oli kylläkin okk:n pk-pentukurssi, mutta tuo kas:n kurssi tuli heti perään)
Mua ei kiinnostanut mitkään tokojutut pätkääkään. Oltiin kas:lle alkeisagilitykurssi jonossa kun pääkaupunkiseudulla asunut kaveri harrasti agilityä, mikä kuulosti hauskalta lajilta ja ajattelin, että voisin kokeilla itsekin sitä. Tosin en uskonut hetkeäkään, että siitä mitään tulisi tai että Merri pysyisi rata-alueella jos sen irti päästäisi tai että mitään ratoja koskaan voitaisiin tehdä (että saisin koiran koulutettua niin pitkälle), mutta olisihan se silti hauska kokeilla ko lajia. Ajattelin, että agility olisi rennompaa kuin se kummallinen niuhotuslaji toko.
Noh, aksa otti ja vei meidät. Lopulta päädyttiin okk:n alkeiskurssille, ihan vain siksi, että näin yliopiston ilmoitustaululla Oulun koirakerhon ilmoituksen agilityn alkeiskurssista. Siihen aikaan ei ollut mitään pääsykokeita aksakursseille. Ehkä näin ilmoituksen ensimmäisten joukossa kun mahduttiin sille kurssille.
Tämän jälkeen meni vuosia ettei oikeasti tokotettu ollenkaan. Mutta tehtiin kaikenlaista "muka tokoa" eli temppuja. Merrissä olisi ollut enemmänkin temppuainesta jos olisin osannut hyödyntää sitä sen fiksuutta. Toisaalta Merrihän oli välillä kiero kuin korkkiruuvi, siis mitä siihen tulee mitä se itse halusi.
Nemi on aina ollut tosi suoraviivainen koira. Joskus se oli onnellisimmillaan silloin kun se tiesi mitä siltä tahdottiin ja se osasi tehdä sen. Se ei halunnut soveltaa omiaan. Puhun siksi imperfektissä vaikka koira edelleen on olemassa, koska tuo "mummo" on ihan oma lukunsa ... Mutta siis Nemi ei ole koskaan ollut sillä tavalla temppu-koira kuin Merri oli ja mitä Kiki on potenssiin äks.
Plus Kiki on luultavasti älykkäin koira mitä meillä on ollut. Se vain on kovin ---- kekseliäs eläin.
Tottakait koiratanssi on paljon muutakin kuin temppuja. Mutta just nyt se avautuu itselle ehkä eniten erilaisten temppujen kautta, mitä on kiva opetella Kikin kanssa ja siinä samalla on tullut mieleen, että Merrikin olisi varmaan tykännyt jos sen kanssa olisi laventanut temppuvalikoimaa muihinkin suuntiin. Ne oikeat tokoliikkeet kun tulivat ohjelmaan sitten taas jossain välissä, ensin kun oltiin vuosia sooloiltu "sinne päin" tehtyjen liikkeiden kanssa (kun ei toko kiinnostanut eikä pitänyt koskaan kisata, väliäkös sillä miten me tässä höpsötellään).
ps. katselin tänään youtubesta rallytokovideoita. Ne avo-luokan kyltitkään eivät näytä mahdottomilta. ihan opittavissa olisivat. Temppuina. Suurin kynnys minun ja Kikin kisaamisen välillä on - no se kisatilanne. Koira haistelee mattoa (varsinkin jos jännitän, koira jännittää jne). Noh, siihen, että voisin tehdä Kikin irti ollessa mitään temppurataa on tietysti vuosien päässä - ja on paljon mahdollista ettei ikinä rohjeta ottaa mitään askeleita siihen suuntaan. Mutta. Lähinnä siis sitä tässä yritän sanoa, että äkkiäkatsomalla yksikään avo-luokan kyltti ei näyttänyt mahdottomalta, sellaiselta, että "tuota ei opittaisi ikinä". Että se, että ollaan höpötemppuiltu tässä nyt muutama vuosi on kuitenkin ollut jollain tavalla hyödykästä (jos niin haluaa asian ajatella), koska, Kiki osaa oikeasti tosi paljon erilaisia juttuja. Plus, se on todella innokas oppimaan uusia juttuja :-)
Olen aika pitkään vältellyt tällaisia ns ulkopuolisia koulutuspäiviä. Joskus sata vuotta sitten osallistuin Merrin kanssa Lentsun tokopäivään ja jännitin sitä esilläolemista ihan älyttömästi. Sen jälkeen päätin, että jos haluan vastaaviin osallistua niin saan huomattavasti enemmän niistä irti jos olen vain kuunteluoppilaana. Noh, aksa-aikoina toki osallistuin muutamiin erikoiskoulutuksiin - joista joitain stressasin niin paljon että reenit menivät epäolennaisuuksiin kun en osannut reenata sellaisen jännityksen vallassa.
Tästäkin huolimatta olin siis ilmoittanut Kikin Okk:n järjestämään koiratanssikoulutukseen (kouluttajana Salla Haavisto) jossa jännitettävänä oli outo kouluttaja, kuinka paljon Kiki häiriöityy pitkästä hallireenistä, itselle uuden lajin koulutuspäivä (ei käsitystä mitä tuleman pitää, onko ihan liian vaikeaa meille). Kuinka paljon lie katsomassa on guruja ja muita harrastajia ...
Tämä kirjoitus on antanut odottaa itseään, kun koiratanssikurssipäivästä on jo reilu viikko aikaa. Jospa nyt tarttuisin härkää sarvista ja tainnuttaisin jutun tänne blogiin. Luultavastihan mä kirjoittelen tänne tästä lajista (k-tanssi) asioita mitkä ovat lajia pidempään harrastaneille (tai muillekin) itsestäänselvyyksiä, mutta koska itsestä tuntuu -ehkä kenties- että olen koiramaailmassa uuden kynnyksellä ja muka oivallan jotain asioita jotka vahvasti liittyvät just tähän lajiin tai mä tajuan ne tämän lajin harrastamisen kautta niin ... kerronpa sitten jotain mikä ei muille kuin itselleni ole ns lampun syttymistä ;-D
Tähän kirjoitukseen tulee muitakin juttuja kuin sitä, mitä siellä kurssilla tehtiin, vaikka toki yritän niitäkin asioita tähän muistella. Oivalsin tosiaan kuitenkin muutamia asioita ko päivänä. Aloitetaan kuitenkin kertomalla treenien kulusta.
Saavuin paikalle hyvissa ajoin, edellisen ryhmän treenit olivat vielä menossa kun raahasin Kikin häkin (sen metallihäkin missä K matkustaa autossa) halliin. Sen jälkeen käytin Kikin lenkillä ja vasta kun ed ryhmä oli lopettanut reenimisensä toin Kikin halliin. Reenit olivat ns ykköskentällä (normisti tanssireenit ovat kolmoskentällä, eli tuolla kentällä Kiki ei juurikaan ole reeninyt - liekkö joskus on käynyt kuitenkin sillä puolen hallia). Laitoin Kikin häkkiin ollen itse kuulolla, että mitähän tässä oikein tehtäisiin - ainoa mitä tiesin etukäteen reeneistä oli se, että palkkaa ja palkkapurkkeja piti tuoda paljon mukana, jotain spessunameja runsaasti koiralle.
Kauhukseni reenit aloitettiin yhteiskoreolla. Eli kouluttaja kertoi mitä liikkeitä tehdään milläkin hetkellä ja sitten sitä kuivaharjoiteltiin ringissä (siis ilman koiria ns rataantutustumista, mitä nyt samalla opeteltiin kuviokelluntaa eli mitä liikkeitä milläkin hetkellä kuinkakin pitkään). Musiikkina oli Forrest Gump -biisi. Kun oli pari kolme kertaa reenitty ilman koiria niin otettiin koirat matkaan. Että ei pelkästään pitänyt muistaa (okei, kouluttaja saneli aina välillä mitä kuuluisi tehdä - muttei se kokoaikaa niitä papattanut) mitä liikkeitä milloinkin, vaan piti myös tietysti ohjata sitä koiraa, pitää koira matkassa eli olla koiran kanssa kontaktissa, liikkua oikeaan aikaan oikeaan suuntaan, olla olematta toisten jaloissa, saada koira tekemään ne temput mitä koreoon kuului ja olla sekä itse ja varsinkin koira ottamatta häiriötä toisista koirakoista.
Koreo alkoi siitä, että ihminen oli kontallaan maassa ja koira makuulla siinä edessä. Noh, eihän Kiki siinä kauaa pysynyt kun se rupesi tarjoamaan mulle jo muita toimintoja. Kun sitä sitten yritin saada pysymään maassa niin jo myöhästyin seuraavasta toiminnosta, joka taisi olla kevyttä liikettä eteenpäin (oltiin siis ringissä, jollen sitä jo sanonut). En enää tarkkaan muista missä järjestyksessä tehtiin mitäkin, mutta koreoon kuului koiran pyörähdyksiä sekä itsensä että ihmisen ympäri, pujottelua, hieman sivuun menoa ja siellä kasin tekemistä, ihmisen peruuttamista ja itse piti liikkua kevyesti ja ... mikähänsanatähänpassaisi jotain erikoista liikkumista oli jossain välissä ja koiran olisi samalla pitänyt tehdä jotain temppuja - ihan autuaasti olen tuon kohdan unohtanut, koska olen halunnut unohtaa, koska vedin siitä kauheat stressit.
Kun tajusin jääväni toisten jalkoihin. Tajusin, että nyt tehdään jotain mihin minä en kykene. Tajuten myös samalla, että kaikkien muiden häiriötekijöiden ja opetettavien asioiden lisäksi yksi merkittävä asia mitä mun pitää Kikille opettaa on se, että ihan sama miten minä liikun niin se pitää olla Kikille ok. Eli se ei saa kiihtyä siitä eikä myöskään hermostua (se ei saa olla asia mikä Kikistä on liian jännää, pelottavaa, hämmentävää, riehakasta jne jne). Tätä mä olen sitten jauhanut viime aikoina Kikin kanssa ulkona, yrittänyt keksiä eri tapoja liikkua ja yrittänyt totuttaa Kikiä siihen.
Joskus aikoinaan kun harrastin tokoa niin koirilleni oli selvä kynnyskysymys ja koettelemus siinä vaiheessa kun aloin opettamaan niille, että seuraamista voi tapahtua niinkin että juoksen. Kikin kanssa juokseminen on pienin murheista - ehkä. Tai ainakin sitä totutan kaikenlaiseen muuhunkin heilumiseen.
Takaisin niihin reeneihin. Oltaisiinko kolme kertaa tehty ryhmissä sitä koreota, jollain kerralla oltiin vaan puolikkaalla ryhmällä tekemässä sitä. Viimeiseksi jäänyt kerta meni meiltä parhaiten, Kiki oli mun kanssa mukana tekemässä sitä ohjelmaa kokoajan eli lopulta siitä jäi ihan hyvä fiilis vaikka sitä vauhdikkaampaa liikettä en saanutkaan tehtyä siten kuten olisi pitänyt.
Seuraavaksi jokainen sai tehdä vuorollaan jotain. Kaikki tekivät jotain häiriötreeniä, kenelle häiriönä oli ihmiset (seisovat, liikkuvat, makaavat, istuvat) ja kenelle lelut, äänet jne. Kikistä sanoin, että sille hallissa ylipäänsä treeniminen voi olla häiriöreeniä - totta kait se ottaa häiriötä ihmisistä, koirista ja äänistä - mutta että en niitä nyt erityisesti halua ottaa mukaan, kun Kiki ottaa / otti häiriötä myös viereisellä kentällä reenaavista (pari haukkuvaa koiraa, muutama äänekäs ihminen - en muista mitä reenasivat, liekkö edes niin tiesin sitä kun yritin olla kiinnittämättä heihin huomiota (olivat jotain vapaavuorolaisia)). Kerroin Kikin kartiotörppö pelosta, sekä liikkuvien lelujen pelosta (joka toki ilmenee vaihtelevasti - kartiot eivät ehkä enää ole niin paha, mutta liikkuvat lelut ovat).
Tällaisia reenejä tehtiin (tuossa yhdessä kohtaa lattialla oli jotain tosi mielenkiintoista kun muutkin koirat olivat siinä mieluusti nuohuamassa).
Filmauksesta kiitokset Saaralle :-)
Jos et jaksa katsoa filmejä, tai vaikka jaksaisitkin, niin kerrottakoon, että harjoitukset eivät sujuneet täydellisesti - mitä reenattavaa sitä olisi ollutkaan jos olisivat sujuneet ;-) Mutta olin kuitenkin ihan mahdottoman tyytyväinen Kikiin. Etenkin siksi, että se ei ottanut häiriötä niistä viereisen kentän reenijöistä - jotka kuitenkin olivat välillä varsin metelöiviä (sellaisia mistä jossain muissa reeneissä Kiki on ottanut häiriötä). Lisäksi pikkukoira luopui noista kentällä olleista häiriöesineistä ja jopa siitä lelusta mitä heiluteltiin sen likellä :-)
Voihan sitä miettiä, että miten nämä nyt liittyvät koiratanssiin? Mutta liittyvät ne. Ja vaikkeivat liittyisikään niin reeni oli kyllä tosi hyvää meille eikä sitä aina tarvitse reenata lajilajijuttuja :-)
Päivän teema (mun korviin se lausahdus ainakin jäi) kuitenkin oli, että "Kontakti kuntoon ennen temppuja" toisinsanoen vaikka koira osaisi mitä hienoja temppuja niin niistä ei ole iloa jos
a)koira ei kestä häiriöitä
b)kontakti ei ole kunnossa
Hyvin vähän ehdin kirjoittelemaan muistiinpanoja reenimisten välissä, tällaisia juttuja olen kuitenkin kirjannut ylös:
- Häiriötreeni, kisaharjoittelu, motivaatio, kuplan rakennus
→ koirakohtaista kuinka vaikeaa
- ei tämä ole niin vakavaa
→ mikä on pahinta mitä voi tapahtua
- rotko esimerkki (menisitkö itse riippusiltaa pitkin rotkon yli jos kaveri pelkäisi hulluna ja epäilisi sillan pettävän vai jos kaveri olisi itsevarma ja rohkaiseva); jos itse pelkää niin mitä luulet mitä koira tekee
Kolmen tunnin reenisession lopuksi harjoiteltiin vielä uusia temppuja. Kouluttaja ensin kertoi mitä temppuja sillä oli mielessä ja kukin sitten valitsi niistä itselleen mieluisimman tempun, joita levittäydyttiin reenimään ympäri kenttää ja kouluttaja kävi kunkin luona katsomassa miten sujui.
Valitavat temput olivat (voi olla että olen unohtanut jonkun):
- moshaus / nyökkäys
- kurkkaus
- keppiin tarttuminen
- käsipujottelu
- koiran tassut jalkojen päällä ("agi" eli koira jalkojen väliin ja siitä ne koiran tassut ihmisen jalkojen päälle)
Minäpä sitten otin harjoittelun alle tuon käsipujottelun. Se kun on näyttänyt monissa videoissa niin kivalta tempulta. Kaduin kyllä heti asiaa kun kouluttaja yritti selittää mulle miten tempun alkuharjoittelu lähtee käyntiin. Että kädet näin ja toinen käsi sitten tekee noin ... Kuivaharjoittelin n kertaa ja sitten kun otin koiran siihen viereen niin ensin piti totuttaa Kiki siihen, että olin kontallani lattialla ja että koiran pitää malttaa pysyä paikallaan kun mä mietin miten mun pitää ohjata/käskeä koiraa, miten palkata ja miten ohjata taas lisää. Ja silti, kun alettiin käytännössä veivaamaan temppua niin tein sen lukuisia kertoja väärin. Kiki seurasi mun touhuja ja yritti tehdä asioita vaikka ohjaaja teki asiat päin peetä ;-D
Testailin siinä sitten joutessani sekä moshaus että tassut jalkojen päälle -temppuja. Moshaustempusta totesin, että mun pitäisi hommata kosketuskeppinaksuttimeeni isompi "pää" sinne kepin nokkaan, olisi ehkä helpompi kohde koskea. Kiki yritti nostaa sitä keppiä kokoajan ... tai kyllä se välillä koskikin keppiin mutta vähän mihin sattuu eikä pelkästään siihen päähän. Tuo temppu olisi silti opetettavissa.
Se tassut kenkien päälle temppu taas vaikutti hankalalta. Jo pelkästään se alkuasento missä / miten omien jalkojen pitäisi olla oli vaikea mulle, plus odottaa siinä kärsivällisesti että koira tarjoaa jalkojen laittoa kenkien päälle ...
Noh, lopulta kun Saara oli vissin katsonut tolskailujani niin ... ;-D hän huomautti, että tein sen käsipujon ihan miten sattuu. Saatiin sitten hänen vinkeillään muutama onnistunut reenikerta ja kun kouluttaja tuli vielä meidän luo niin saatiin vielä lisää onnistumsia aikaan. Kiki oli ihan uskomaton, siinä missä olisin olettanut sen tekevän tsiljardi asiaa samalla kun mä mietin että kumpi käsi ja mitä pitää tehdä niin Kiki odotti kärsivällisesti (katseli kun mä mietin, että mitä hittoa mun pitää tehdä) ja kun lopulta tajusin niin Kiki teki täsmälleen mitä sen oletettiin tekevän 💖
Jotta koirareenit olisivat itselle mielekkäitä niin pitää olla tavoitteita. Tällä hetkellä yksi omista tavoitteistani Kikin kanssa on, että pystyn harrastamaan koiratanssia - siksi miellän ihan hirvittävän määrän erinäisiä asioita lajiin liittyviksi ja lajia (sen harrastamista) edistäviksi asioiksi. Vaikka ne voisi liittää moniin muihinkin asioihin elämässä. Samalla olen oivaltanut, että Merrin ja Nemin kanssa jotkut asiat tulivat ns ilmaiseksi - kaikki koirat opettavat jotain ja tässä lienee yksi Kikin opetuksista ... Tokikaan en ehkä niin tiedostanut Merrin/Nemin kanssa tehneeni jotain häiriö tms harjoitteita. Eipä silti, eihän se nuoren Neminkään kanssa kilpaileminen/harrastaminen helppoa ollut, ottihan sekin häiriötä milloin mistäkin, muttei se koskaan näin herkkä ollut kuin mitä Kiki on (jonka kanssa tokikaan en ole koskaan kisannut, mutta tuskin kisatilanne nyt ainakaan sen helpompi on kuin reenitilanne).
Sen lisäksi, että minun pitää opettaa Kikille, että itse voin heilutella niin ylä- kuin alaraajojanikin kummallisesti niin mun pitää opettaa sille myös, että on ihan okei jos mä jännitän. Eli että me voidaan tehdä kivoja juttuja vaikka ohjaaja olisi epänormaali/jännittynyt. Tokikaan en voi niissä tilanteissa vaatia koiralta mahdottomia. Mutta jotta päästäisiin reenimään tätä niin mun pitää pystyä hyppimään pois sieltä omasta helposta neliöstä - ja tähän päästäkseni siis ilmoittelen meitä milloin minnekin -jänskillekin- kursseille. Jos me niistä selvitään edes semikunnialla niin uskon sen vahvistavan sekä meidän sidettä että parantavan sitä kontaktia mikä oli kaiken a ja o ;-)
[ympäristötekijät ja kaikki ne jutut mistä Kiki milloinkin ottaa häiriötä, niin osaa työstetään "jatkuvasti" ja osa nyt vain on sellaisia mihin se varmaan reagoi aina ts ei joka kerta mutta voi reagoida tekisinpä mä mitä tahansa. Tai sanotaan nyt vielä niin, että tottakait koira saa reagoida asioihin eihän se mikään nukke ole, mutta ei pidä muuttua toimintakyvyttömäksi --- ja Kikihän joskus muuttuu, enkä mä voi sille mitään. Mutta mä en anna sen ominaisuuden lamauttaa meidän tekemisiä kokonaan. Jollain kerralla koiran taivas tippuu niskaan ja toisilla kerroilla ei.]
Sen jälkeen kun lopetin reenaamisen koirayhdistyksessä niin koirieni reenit ovat menneet kausittain. Kulloisenkin koirakoulun lukujärjestyksen mukaan. Vuosiahan harrastin pääasiassa (ryhmäreenipaikkoina ajateltuna) agilityä ja tokoa ja niistä opinkin ammensin enimmäkseen samasta paikasta. Samoihin aikoihin kun aksa jäi omasta ohjelmasta pois niin tokokoutsi muutti muualle. Niihin aikoihin oli oma koiraharrastus jäissä muutenkin, että mahdetaanko me ylipäänsä enää harrastaa mitään.
Kun vielä oli yhdistystoiminnassa mukana niin treeniryhmäpaikka oli turvattu pidemmäksi aikaa. Itseasiassa omasta seuratoimintaharrastamisesta on niin pitkä aika, että silloin kun olen koirakerhosta ryhmäpaikkoja anonut ei ole vielä ollut olemassa toimitsijapisteiden keräystä - vai onko? Viimeisinä vuosina taisin saada ryhmäpaikan sillä, että koulutin itse (agia). Agikisojen talkoiluista tienasi kisalahjakortteja, en ainakaan muista, että niitä talkoilupisteitä olisi käytetty ryhmäpaikkojen saantiin - mutta voi olla että tästä vain on niin kauan etten muista :-D
Kun tulin mukaan koiraharrastukseen, tai lähinnä agilitymaailmaan, niin kisoissa talkoilu oli itsestäänselvyys, alku vuosina siitä ei hyötynyt mitenkään - tai syötävää sai talkoilupäivän aikana (jos introverttinä ketään tuntemattomana tohti mennä talkoilijaeväitä syömään).
Tokokisoissa en ole tainnut talkoilla koskaan. Silti tokotin ryhmissä ties kuinka monta kautta.
Enivei. Nykyisin seuraan jatkuvasti, että kuka tarjoaa Oulun alueella mitäkin koulutusta. Mikä niistä voisi kiinnostaa? Onko kouluttaja joku nobody joka on käynyt jonkun (kirje)kurssin jossain jostain lajista vai joku jolla on oikeasti tietämystä lajista, kokemusta sen treenaamisesta (kenties kilpailemisestakin - kyllä, kisaaminen kertoo aika paljon, niin moni voi vain sanoa että "kyllä se kotona osaa", mutta jos pääsee kisakentille asti ja osaa jopa sielläkin niin on se vähän eri juttu). Vuosia kisannut ei tokikaan automaattisesti osaa kouluttaa.
Vuosien myötä olen myös oppinut arvostamaan sitä, että "vääriä" rotuja ei katsota nenänvartta pitkin. Kouluttajan pitää antaa yhtälailla aikaa ja panostusta kaikille koirakoille, olipa kouluttajan omat (rotu)intressit mitkä tahansa.
Tällä hetkellä Kikillä on meneillään nosework ja koiratanssikurssit, mutta pian pitäisi päättää mitä tehdään sitten kun nuo kurssit loppuvat? Ja koska nopeat syövät hitaat niin liikaa en voi jäädä asiaa märehtimään. Toko taitaa olla poissa laskuista (ryhmätreenien merkeissä) toistaiseksi. Joten mietinnässä on rallytoko ja nose. Jahka lumet häipyvät niin voidaan alkaa omatoimijälkeilemään.
