Tyhjää ja kliseitä

Aina aiemmin olin pitänyt niin kliseiseltä ja muutenkin lattealta sanontaa

Suurinta rakkautta on luopuminen

Mutta nyt se konkretisoitui minulle iskien teräsnyrkillä vatsaan niin että välillä on ollut jopa vaikea hengittää. 

***

On niin outoa ettei ole kuin yksi koira. On niin tyhjää ja hiljaista kun Merri ei ole täällä enää tohottamassa. En tiedä onko Nemi vain väsynyt (rankkojahan nämä viime päivät ovat olleet sillekin) vai onko se todellakin noin huomaamaton eläin. Kestää aikansa ennen kuin löydämme uudet tavat toimia, Merri vaikutti niin moneen asiaan ...

***

Tiesin aina, että minulle olisi erittäin vaikea paikka kun Merri kuolee. Pienesti murehdin sitä aina silloin tällöin koko Merrin elämän. Mutta kuitenkin se oli sellaista jossittelevaa ei todelliselta tuntuvaa tulevaisuus aatosta - vaikka tietysti aina tiesin, että ei Merri ikuisesti maanpäällä vaella. Niin kuin ei toki kukaan meistä, koirilla vaan tuo elämä täällä on murto-osa vaikkapa ihmisiin verrattuna. 

***

En tiedä johtuiko minun ja Merrin erityislaatuinen suhde ja sielujen sympatia pelkästään siitä, että Merri oli ensimmäinen koirani. Vai siitä, että Merri oli kietonut minut pikkutassunsa ympärille niin, että enimmäkseen tottelin sitä niin hyvin ;) Mutta samanlaista yhteyttä en ole saanut Nemiin, vaikka olen yrittänytkin. (tämä ei tarkoita että väheksyisin Nemiä ja meidän suhdetta millään muotoa, Merrin kanssa vain oli jotain ripaus enemmän)

***

Tuntuu kamalalta tehdä niitä pieniä asioita mitä kuulunee nyt tehdä. Käytännön juttuja, joilla pyyhkii Merriä pois meidän nykyisestä elämästä. Muistoja ei voi poistaa kukaan. Mutta eteisen naulakossa ei tarvita enää niin paljon remmejä, pantoja ja valjaita. Täällä blogissa ei kalenterissa tarvitse olla enää Merrin reenejä, ne ovat nyt Nemin reenejä kaikki. Kotisivuille pitäisi tehdä jotain. Merrin paperit yms kansiot siirtää jonnekin. Ja niin edelleen. Konkreettisia juttuja ja sitten jotain muita. Ensi viikon hieronta-ajan vaihdoin jo Nemille ja ilmoitin että Merri ei sinne saavu. Loppukesän Piiran varausajoista pitäisi toinen perua ... 

***

Se, että minuun sattuu. Silloinkin kun en itke, niin sydän huutaa tuskasta. Huolimatta suuresta ikävästä, jota tunnen, niin se on paljon pienempi paha kuin se, että Merri olisi vielä täällä ja kärsisi. 

Sillä ei ollut hyvä olla enää parina viimeisenä päivänään. Perjantaina se oli hieman pirteämpi kuin torstaina. Torstaina se ei syönyt kuin lusikalla syötettynä hitusen porosoppaa ja jäätelöä (johon oli murennettu kipulääkettä jota emme saaneet sitä muutoin syömään). Perjantaina Merri ilahdutti meitä syömällä poronkäristystä, hieman lihapullan palasia ja jauhelihaa. Näistä jälkimmäistä jopa suoraan pannulta, kaikki muut syötettiin sille suoraan suuhun (lautaselta se ei suostunut enää itse syömään vaan käänsi vaan päänsä pois kun jotain yritimme sille tarjota). Vettä Merri kävi juomassa useaan otteeseen, normaalia enemmän, joten vesiastioita laitoimme useisiin paikkoihin jotta sillä ei olisi ollut turhan pitkä matka kävellä lähimmälle kupille. Merri oli selvästi jo hyvin väsynyt ja halusi nukkua, kuitenkin se aina välillä nosti päätään ja varmisti että minä tai Eetu tai molemmat oltiin jossain siinä sen lähellä ... 

Vielä keskiviikkona kuvittelin, että kun nyt vien Merrin kotiin eläinlääkäriasemalta, niin voimme tehdä vielä jotain kivaa yhdessä. Käydä vaikka viimeisen kerran hallilla tai muuten vain tehdä speciaalilenkkejä tai touhuta jotain yhdessä. Mutta ei Merri enää jaksanut. Mutta vaikka osasinkin päästää mielestäni nopeasti irti elämäni koirasta, niin sen verran itsekäs olin kuitenkin etten pystynyt jättämään Merriä Otukseen suoraan kun kuulin maailman seisauttavan diagnoosin "luusyöpä - ei toivoa". 

***

Kaiken tämän kurjuuden keskellä, olen iloinen siitä, että pystyin olemaan päättäväinen. Vaikka se sattuikin ihan kerpeleesti. Merriä ei saatettu pilviporoja paimentamaa eläinlääkäriasemalla, kun tiesin, että ne paikat ovat Merristä ahdistavia. Ja kun näin kuinka se ilopilleri, aktiivimuori, tohottaja mikä minulla oli ollut väsyi ja oli kipeä niin minulla oli mielenlujuutta sopia tapa ja aika päästää irti. Antaa Merrin mennä. Olen kiitollinen Otuksen eläinlääkäri-Tiinalle joka ajoi Eetun porukoiden mökille perjantaina töittensä jälkeen tekemään sen mikä oli tehtävä. Olen myös kiitollinen appivanhemilleni, jotka antoivat luvan tämän surullisen tapahtuman tekemiseen mökillään ja Merrin hautaamiseen mökin pihalle. 

Vaikka olinkin kuullut, että se joku tuhkaamo (tai mikä lie) on ihan ok paikka viimeisille matkoille, niin vaikka Merriä ei voinut ahdistaa se paikka (kun se ei ole koskaan siellä käynyt) niin minua se hirvitti. Samoin kuin koiran polttaminen, palamisessa on jotain pelottavaa. Vaikka ei se mullan alle laittaminenkaan iloinen asia ole. 

Itse tapahtuma oli yllättävänkin nopeasti ohitse. Kun koiran sydän ei enää lyönyt niin tiesin, että Merri juoksi jo lujaa porotokan perässä ja kinasteli Lillin kanssa kuka saa leikkiä tennispallolla, puri Veijoa nilkasta johdatellen sitä haluamaansa suuntaan, komensi Gromittia, pelasi hippasta Rommin, Sisun, Rinan, Armin, Millin, Inekzen ja muiden vanhojen kavereidensa kanssa ...