Uskomatonta (diipadaapa) settiä

Kaikenlaisia ajatuksia sitä päässä rynnistää. 

Sillon kun Nemi jäi agista eläkkeelle, tai jopa sillon kun harrastus alkoi hiipumaan sen jälkeen kun Nemillä alkoi se virtsankarkailu. Niin silloinhan kirjoitin kovastikin jotain agilityjäähyväisraapustuksia. Sen jälkeen nousi kuitenkin ajatus, että "sitten joskus kun mulla on se seuraava koira niin ...". Eli paluu agilitykentille oli kirkkaana mielessä. Vaikka pennun hankkiminen ei ollutkaan heti aikeissa eli pitkän aikaa oli ihan kiva ja hyvä elellä niin, että oli vain yksi koira.

Sitten tuli se haihatus siitä, että olisin kuntoa kohottanut sen takia, että olisin vaikka mitä näppärämpi, sutjakampi (no, agin takia aloin alunperin juoksemaan ja laihdutin melkein 20 kg), ketterämpi, nopsempi jne sitten sen seuraavan aksakoiran kanssa. Että vaikka tervejalkasta ja normaalia musta ei saisi vaikka rautakangella hakkaisi päähän (tai jalkaan) niin ainahan sitä voisi olla vähän ... jotain ... enemmän kuin ennen. 

Nyt mulla on sitten menossa joku surun/eron/minkälie vaihe. Niitähän on niitä jotain askeleita. 

Toisaalta mä haluaisin irrottaa käden. Kuvainnollisesti toki. Että jos vaan voisin niin eristäisin maailmasta kaiken aksaan liittyvän, pakkaisin sen laatikkoon, sulkisin kannen ja veisin varastoon. Voisin sitten kolmenkymmenen vuoden kuluttua kun olen eläkkeellä tai vanhainkodissa tai missä vain niin muistella, että tämmöinenkin juttu oli joskus olemassa elämässäni. 

Joku pieni osa minusta on myös tyytyväinen. Mun ei tartte enää tuntea ärsytystä, surua, inhoa, pettymystä, ... mitä näitä tunteita ja tuntemuksia nyt on, siitä, että en opi muistamaan kumpi on vasen ja kumpi on oikea jalka ja otinko sitä merkittävää askelta kummalla jalalla (ja miks mun jalat eivät toimi niin kuin normaaleilla).

Tästäkin olisi voinut kirjoittaa jotain, mutta en jaksa. Pudistelen vain päätäni, että kaikkea sitä ja ettäs ihmiset kehtaavatkin. 

Sinällään alan kyllä olla jo hyväksynyt sen tosiasian, että Kikistä ei tullut/tule agikoiraa. Nyt olen niin syvällä siinä sen leikkauksen jälkeisessä toipilasmaassa, että ainoa päämäärää on se, että se tuosta kuntoutuisi. Se mitä sitten joskus tapahtuu, mitä me sitten tehdään, niin sen (se kuuluisa) aika näyttää.