Koo-jalka

Eilen illalla tuli sellainen olotila, että kohta kumpuaa piitkä masentava blogijorina - mutta ehkä nyt kuitenkin ensin aamukahvi (jospa se maailmakin siitä kirkastuisi eikä jorinoita tarvittaisi). 

Edit. En valaistunut kahdenkaan kahvikupillisen jälkeen, joten täältä pesee 

Jos nyt en aina, niin todella pitkään kuitenkin, olen pitänyt itseäni laiskana ihmisenä. Saamattomana ja laiskana. Tekosyitä keksivänä. Moneen asiaan, myös liikkumiseen. Jossain vaiheessa aloin käyttämään lausetta *"oikea jalkani on voimattomampi kuin vasen enkä kykene kaikkeen samaan kuin muut" syynä sille, että en tehnyt sitä tätä tai tuota. Jossain vaiheessa lakkasin tekemästä itselleni vaikeaksi kokeamiani asioita. Esimerkiksi, en osaa uida (muuta kuin koiraa ja ehkä tohdin olla hetken aikaa kellumassa / selälläni vedessä), joten en ole enää vuosiin käynyt uimassa missään. Tai viimeisin kerta oli muutama vuosi sitten Vattajalla - kun kadotin silmälasini mereen ... Se oli viimeinen niitti sillä saralla. Mutta en siis oppinut uimaan koulun uimaopetuksessa, se oli liian vaikeaa plus pelkäsin Raahen uimahallissa mennä sinne syvään päähän (pelkään edelleen syviä vesiä - liekkö sillä jotain yhteyttä korkianpaikankammooni). 

Kun tuosta lauseesta* ja sen käytännöntestaamisesta oli tullut vakiosyy olla tekemättä mitään niin lopulta aloin pitämään sitä laiskan ihmisen tekosyynä, huijaus yrityksenä jättää asioita väliin. Tietenkään missään vaiheessa en ole voinut unohtaa sitä tosiasiaa, että oikea jalka on lyhyempi kuin vasen, mutta se asia, että se on ... mitä on, niin on painunut jonnekin unholaan.
Jo kouluaikoina tunsin itseni huijariksi kun välillä erittäin sujuvastikin välttelin asioita koululiikunnassa jalkaani vedoten  Tosin lukioaikoina luokallani oli eräs erittäin urheilullinen poika, jolla oli myös selkeästi lyhyempi toinen jalka (sillä oli joku mutterisydeemi eli se oli lähtenyt siihen operaatioon jossa jotain mutteria piti käännellä tietynväliajoin ja sillä tavoin yritettiin pakottaa jalka kasvamaan pidemmäksi - tai jotain semmosta), joten mun hyvät huijausyritykset kaatuivat toisinaan kankkulankaivoon kun tämä PoikaSporttinen teki kaikkea huolimatta epäjalastaan.

No, sitten kasvoin aikuiseksi. Eikä ollut enää koululiikuntatunteja. Kukaan ei pakottanut tekemään mitään, liikuntaan päin viittaavaakaan. Mutta, sain päätösvaltaa (siis kun en asunut enää kotona ja jossain välissä aloin tienata rahaakin ja tajusin että kukaan ei estä minua esim syömästä joka päivä suklaavanukasta) siitä mitä syön ja miten usein syön. 

Vasta kun Merri tuli taloon aloin liikkumaan. Siis ihan vain käymään ulkona kävelyllä, useita kertoja päivässä (Merrin ollessa nuori käytin sitä ihan mahdottomia määriä päivässä pihalla). Laihduin kymmenen kiloa, ihan vain sillä, että ravasin kerrostalon rappuja ylös ja alas ja kävin koiran kanssa lenkeillä. Muutettiin rivitaloon, ja vaikka otettiin toinen koira, niin lihoin ne kymmenen kiloa takaisin plus vielä extraa päälle.

Aksasin. Hajotin oikean jalan nilkkani tämän tästä. Se oli tuhottoman kipeä kaikkien agikisaviikonloppujen jälkeen, monien reenien jälkeen jne. Mutta, ainahan se palautui parin päivän jälkeen. Välttelin hankalia ohjauskuvioita/tekniikoita, pelkäsin peruuttamista. Tuntui kuin jalkani eivät vain voisi ottaa vastaan aivoilta käskyjä tehdä jotain asioita.

Kyllästyin siihen lylleröön, joka katsoi peilistä. Joka ei jaksanut liikkua minnekään. Siis kun jossain välissä tajusin, että agissa pitäisi liikkuakin jonnekin suuntaan. En silti tehnyt mitään, olin liian laiska ja saamaton. Vailla itsekuria. Parilta kaverilta kuulin "Juttailusta", enkä uskonut siihen pätkääkään. Epäilevä juutas kun olen. Kaippa olin silti niin uuvahtanut läskeihini, että ajattelin kokeilla.

Kokeilu kannatti. Vajaassa vuodessa lähti kaksikymmentä kiloa. Joitakin kiloja laihduttuani kävin jonkin aikaa Niinan pitämissä Active kuntoiluissa, sisäliikuntasaliin piti olla jotkut soveliaat kengät. Ostin marketista halppislenkkarit enkä jaksanut/raskinut korotuttaa niitä, vaan ajattelin kokeilla josko selkä ei hajoaisi jos pidän lättänöitä jonkun aikaa jaloissani. Koin oivalluksen. Voin esim peruuttaa jos jalassa on lättänät. Nilkka ei mulju kun pidän lättänöitä. Jalka kipeytyy huomattavasti vähemmän kuin mitä noilla kengillä liikkuessa - siis mitä mun pitäisi pitää jatkuvasti.

Entäpä sitten se juokseminen, tai ne hölkkälenkit? Ne taisivat astua kuvaan jo ennen Suurta Painonpudotusta. Halusin kokeilla jaksaisinko juosta edes kilometriä yhteen pötköön. Koulussa en koskaan jaksanut juosta edes yhdesti Koivuluodon urheilukentän juoksurataa ympäri. Koskaan ei yksikään liikunnanopettaja sanonut, että jos juoksee niin ei ole pakko juosta maksimivauhdilla koko ajan. Luulin, että täytyy, joten jos sanottiin, että pitää juosta, niin juoksin heti niin lujaa kuin pääsin - enkä jaksanut sitä kauaa, joten kävelin loppumatkan. Juosta hölkkäsin siis aluksi noin kilometrin mittaista matkaa, tai ei se tainnut heti onnistua sekään. Ensimmäisenä vuonna juoksukokeilussani pisin matka taisi olla hieman yli kaksi kilometriä ja olin varsin tyytyväinen tuohon huimaan saavutukseeni. Sitten kun laihduin niin juokseminen muuttui helpommaksi ja koko yleiskunto vain tuntui paranevan siitä mikä se oli ollut. Pystyinkin juoksemaan enemmän kuin yhden lyhtypylvään välin.

En ollut enää  ja jaksoin juosta kilometrejä. Olin oivaltanut, että aksatessa kannattaa käyttää lättänöitä. Twistit ja muut kummallisuudet eivät ole enää painajaisohjauksia (tosin edelleen kierrän esteet liian kaukaa eli pelkään kompastuvani niihin tai jotain muuta kummallista, mutta se onkin jo toinen tarina se).

Olin ujuttautunut valheeseen.
Tai kyllä kaikki nämä asiat pitävät paikkansa: vähemmän läskinä on helpompi liikkua, aksamutkailut yms kääntyilyt sujuvat helpommin ei-korotetuilla kengillä, kunto on parantunut - tai luultavasti parempi kuin koskaan. Mutta. Vaikka nyt tein asioita niin edelleenkin välttelin niitä missä olen heikko, huono. Mutta koska aksaohjaukset (tietenkään en kaikkia edelleenkään osaa, tai juuri mitään sujuvasti) eivät enää pääsääntöisesti tunnu jalkojeni takia täysin mahdottomilta suorittaa (enää ei tarvita itkupotkuraivareita) niin jotenkin olin hivittautunut normaalimman ihmisen naamiaisasuun.

Joskus ihan sikakauan sitten, silloin kouluaikoina, tehtiin liikuntatunneilla jotain voimistelujuttuja tms joihin en kyennyt en esim voi sivuttaislaukata (haarahyppiä tai miksi niitä sanotaan) toinen jalka edellä ollenkaan tai en voi kinkata niin että oikia jalka ois maassa jne. Näitähän on sinällään paljon (mihin en kykene), mutta nuo kaksi ovat jääneet kouluajoilta mieleen. Joten ehkä tuollaisia asioita ei paljoa tehty ylipäätänsäkään. Tai sitten en ole moniakaan asioita edes yrittänyt tehdä. Tai olen autuaasti unohtanut ne.

Mutta. Aksassa tai noissa juoksu/hölkkälenkeissäni en altistanut itseäni pelottaville kykenemättömyysalueille. Tämä ei tarkoita sitä etteikö eteenpäin menevät ohjaukset olisi minulle edelleen helpompia kuin ne missä pitää paljon peruutella tai pyöriä. Vaikka olin normaalin tyypin naamiaisasussa niin toki jotkut aksaliikkumiset ovat hankalampia kuin toiset, mutta ne eivät enää tuntuneet niin mahdottomilta kuin silloin joskus. Hölkätessä on pointtina jaksaa kipittää juoksuamuistuttavalla tavalla n kilometriä, sillä tyylillä millä nyt satun juoksemaan. Kukaanhan ei ollut opettanut minua siihen, mutta kuinka vaikeeta nyt juokseminen voi olla? Jos vain kuntoa siihen riittää.

Sitten. Se naamiaisasuinen tyyppi näki sen Innan ilmoituksen aksaajille (ja muille koiraharrastajille) tarkoitetusta juoksu/pikajuoksuvalmennuksesta. Ja sehän oli just sitä mitä olin halunnut. Niille hitaillekin juoksulenkeille lähdin siksi, että halusin jaksaa juosta aksaradan, halusin oppia juoksemaan nopeammin ja ajattelin, että ensin minun täytyy jaksaa juosta jokunen kilometri että voisin jotenkin saada nopeuttakin lisää. Harvoinpa sitä silti on tullut juoksulenkeillä tehtyä intervalleja tms

Naamiaistyyppi väänsi kättä sisällä piipittävän todellisen minäni kanssa ja voitti sen väittelyn ja lähti harjoittelemaan pikajuoksua. Asia on sinällään ihan uskomaton, niin sille naamiaishepulle kuin minullekin. Ikinä en olisi voinut uskoa tekeväni jotain sellaista, mitä olen tehnyt jo monesti. Mutta. Se naamiaistyypin asu alkaa rapistua. Ja se huijauslause ei olekaan huijausta. Se on raivostuttavan valitettavan totta. En pysty, en kykene. Oikea jalka on heikompi. Oikea jalka ei osaa. Mun jalat ei toimi erikseen. Ei aina yhteenkään.

Todella tylsä oivallus. Olisin pitänyt mielelläni sen naamiaisasun. Elänyt siinä kuvitelmassa, että vaikka jalat on mitä on, niin ehkä ne eivät olekaan niin hankalat kuin mitä olen laiskuuttani ajatellut niiden olevan. Ei se olekaan pelkkää laiskuutta.

Niin paljon kuin mua ottaakin kupoliin etten pysty enkä kykene enkä osaa, niin tämä ei silti jää tähän. Pjt tarina ei ole vielä päättynyt. Treenikaverit ja treenit ovat kivoja, kaikki harjoitukset eivät ole sellaisia että tuntisin ettei mistään tule mitään. Harjoituskertoja on kahdeksan takana ja ainakin kuvittelen, että jotain kehitystä olisi jo tapahtunut.


Jahka nousen oivallus-masennuksestani, niin ehkä saan enemmän irti siitä, että olen mukana pikajuoksuvalmennuksessa (minä!?täh?!häh?!). Kun olen sisäistänyt sen tosiasian, että se olen minä joka tekee niitä harjoituksia. Minä epäjalka eikä se sipsakka naamiaistyyppi.


Ps. Tämä kirjoitus vastannee myös kysymykseen siitä, miksi en ole hakenut sitä para-aksaajan lupalappua (oikeutta pidempiin rataantutustumisaikoihin ja oikeutta osallistua para-aksaajien sm-kilpailuihin). Naamiaistyyppi ei ole oikeutettu para-aksaajaksi.