Pohdintoja minä –kuvan kehittymisestä ja fyysisistä ominaisuuksista

Mietin pitkään kirjoittaisinko todella tätä kirjoitusta, ja jos
kirjoittaisin niin julkaisisinko sen täällä vai jossain muualla vaiko en
missään. Mutta menkööt kuitenkin näin, kenenkäänhän tätä ei ole pakko lukea,
onpahan itselleni vain eräänlaisten oivallusten läpikäyntiä.

Oivalsin tässä päivänä eräänä, olleeni siitä onnekkaassa asemassa, että
kukaan ei kiusannut minua koulu –tai muina – aikoina jalkani takia. Ei siksi,
että kenkäni näytti (ja näyttävät) oudoilta, ei siksi että olin aina huono
liikunnassa, eikä siksi että jalka nyt näyttää miltä näyttää. Ei normaalilta
lainkaan. Sain siis kehittyä ja kehitellä omaa minä –kuvaani täysin
itsenäisesti, siihen eivät vaikuttaneet ulkoiset paineet, joita voisi hyvinkin
kuvitella olevan jossain vaiheessa lapsuutta/nuoruutta. Toisaalta taas, koska
jalkani on aina ollut sellainen kuin on, en ole sitä muuksi edes osannut
kuvitella. Se on aina ollut luonnollinen osa minua.

Joskus –kärvistellessäni pahimpien kipujen kanssa joidenkin agikisojen
jälkeen – olen pohtinut, että onko kivut lisääntyneet alkaessani harrastamaan
agiliitoa? Mutta jos muistelen esim lapsuuttani, niin hyvin usein iltaisin
jalkoja särki (tai jalkaa), milloin sitä selitettiin kasvukivuilla ja milloin
milläkin. Noista varhaisimmista muistoista en tarkemmin muista, että teinkö
päivällä jotain erityisen rasittavaa. Toisaalta taas lapsena kirmasin ihan
samalla lailla pihalla kuin kaikki muutkin kakarat eli normi eloa jalka ei
häirinnyt (tai en välittänyt siitä).

Ala-asteen lopussa ja yläasteella ollessani harrastimme perheen kanssa
paljon laskettelua. Lähes joka viikonloppu oltiin rinteessä, milloin missäkin.
Laskettelu oli ensimmäinen juttu mistä muistan todella kärsineeni, siis että
jalka oli iltaisin ”murskana”. Silti rinteeseen oli päästävä. Mitenkään hyvä ko
lajissa en ollut, mutta silti se oli kivaa ja nautin vauhdin hurmasta  Lukion jälkeen en ole lasketellut eikä
minulla toisaalta ole ikävä rinteeseen, vaikka nuo olivatkin ihan kivoja aikoja
ja niihin retkiin liittyy kaikenlaisia mukavia muistoja.

Jalkani ei ole ikinä estänyt minua luomasta ystävyyssuhteita, se ei ole
häirinnyt minua normi-elossa, joten hyvin pitkään en edes ajatellut olevani
erilainen. Tiedän, että kaikki tuttuni eivät edes tiedä tästä ns
jalkaongelmastani. Ihmiset kiinnittävät eriasioihin huomiota, eikä sitä
välttämättä heti ensimmäisenä huomaa. Onneksi olen muutakin kuin jalkani.

Opin jo varhain vihaamaan kenkäkauppoja ja liikuntaa. En ole vieläkään
päässyt eroon siitä inhasta tunteesta mikä tulee kun pitää selittää myyjille ”tarvitsisin
oikean jalan kengän kokoa x ja vasemman jalan kengän noin kolme numeroa
suurempana”, se ilme kun ne miettii, että ”Häh?!” ja sanovat sitten
vaivaantuneina ”Ei me voida myydä kenkiä noin” ja se rahanahneus ja oivallus
mikä niille tulee, kun sanon: ”jos löydän sopivat kengät niin ostan kaksi
paria”.

Inho liikuntaa kohtaan kait tuli epämukavista tuntemuksista koulun
liikuntatunneilla. Minulla on selkeitä muistikuvia erilaisista tilanteista kun
vain huomasin että yksinkertaisesti jotkut asiat olivat minulle fyysisesti
mahdottomia. En vain kyennyt niihin. Samaan aikaan tietysti nämä koululiikunnan
iänikuiset jutut kun opettaja valkkasi kaksi super-oppilasta jotka valitsivat
vuoron perään (milloin minkäkin lajin) joukkueeseensa jäsenet ja kerta toisensa
jälkeen olin se joka ”valittiin” viimeisten joukossa. Koska en liikkunut
(pyöräilyä yms paikasta toiseen menemistä lukuun ottamatta) tarpeettomasti niin
kuntonikin oli aika huono esim Cooperin testissä en muista koskaan jaksaneeni
juosta yhtä kierrosta putkeen… Toisin sanoen minä en ikinä juossut (sen jälkeen
kun lapsuuden leikit ja kirmailut jossain välissä loppuivat) minnekään jollei
ollut pakko.

Rehellisyyden nimissä on myös mainittava, että osasin käyttää hyväksi
liikunnanopettajia jalkani avulla. Luistimet olen esim laittanut jalkaani
viimeisen kerran ala-asteella. Luistelu oli jotain ihan mahdotonta minulle, en
tiedä olisinko voinut oppia luistelmaan, mutta se sattui niin paljon etten
halunnut edes yrittää (ja kosken nähnyt tuossa mitään hauskaa niin todella
välitin kivusta). Luistelu oli ehkä se kaikkein selkein juttu, mutta joitain
muitakin juttuja taisin selitellä turhan päiten jalallani *kiähHÄHhää*  

Näistä oloista lähdettäessä liikuntamääräni lisääntyi selvästi kun hankin
koiran, samalla havaitsin, että käveleminen voi olla ihan mukavaa. Ilman sitä
syytä, että talutan koiraa, en olisi lenkille lähtenyt. Näillä lenkeillä en
kuitenkaan juossut (enkä juokse), joten vaikka matkat pitenivät niin jalka ei
sen suuremmin kipeytynyt (kun kävelee tasaisessa maastossa).

Pari vuotta sitten minulla oli puolen vuoden mittainen ajanjakso jolloin
kävin hölkkä/juoksulenkeillä. Kokeilin oliko kunto parantunut joistain
muinaisista ajoista. Ja olin äärimmäisen tyytyväinen kun jaksoin juosta
pari-kolme kilometriä tauotta. Tähän jaksamiseen auttoi suuresti se oivallus,
että ei ole mikään pakko juosta nopeasti. Juoksu harrastus kuitenkin jäi, sillä
.. tadaa, kuinkas muutenkaan… jalka äityi hyvinkin kipeäksi.

Alkaessani sitten harrastamaan agilityä painopiste oli lähinnä koiran
ohjaamisessa eri esteille ja esteiden opettelussa. Ei siinä kuinka
vauhdikkaasti edettäisiin esteeltä toiselle. Vasta siis ännännen ajan kuluttua
agilityn harrastamisen aloittamisesta aloin juosta agilitykentällä. Tai juosta
ylipäätänsä yhtään missään. Aiemminkin olin ehkä kuvitellut juoksevani, ehkä se
on vieläkin kuvitelmaa. Ainakin jos katson itseäni videolta niin eihän se
juoksemiselta näytä. Siis samalta kuin muiden agiliitäjien liito agikentällä.
Tässä sitten tulee se peiliin katsominen ja tajuaminen: minä olen erilainen.
Normaalisti liikkuvaa minusta ei saa tekemälläkään.  Tästä huolimatta, usein agikentällä minä
kuvittelen juoksevani minkä jaloista lähtee.. ja sehän se lienee tärkeintä.
Pistän parastani, jalkoja toisen eteen – samalla kun koira lentää esteeltä
toiselle. Nautimme yhteistyöstä, näyttipä se muiden silmissä kuinka tökeröltä
tahansa.