Ihana pentuarki ja kädetön koiranomistaja

Kumpuaisi raapustus, mutta oon tässä pähkännyt, että jaksanko alkaa miettimään ajatuksiani edes kutakuinkin järkevään kuosiin. Luultavasti en, joten tulossa on todella sekavia ajatuksia, jotka vain vaativat päästä "paperille". 

Nykyään on kyllä niin mainioo kun on nämä blogit. Ovat niin mun juttu kuin olla ja voi. Tottakait ajatuksiaan voisi käsinkin kirjoittaa pöytälaatikkoon, mutta jo aikaa sitten omin kätösin kirjoittaminen on muuttunut vaivalloiseksi - tai no käsillä sitä kait nyttenkin kirjoittaa kun näppäimistöä näpyttää, mutta sellainen kynällä tapahtuva kirjoittaminen on kyllä niin paljon hitaampaa kuin mitä se miten sormet laulaa näppiksellä. 

Kaikki ajatusvirta lähti oikeastaan liikkeelle Kikistä ja pennun käyttäytymisestä ja siitä kuinka onneton kouluttaja/koiran kasvattaja (ei kennelmielessä tietenkään, siihen touhuun en halua edes puuttua) vaan tuollaisen nuorukaisen kasvattamisessa jos ei yhteiskuntakelpoiseksi niin ainakin sellaiseksi jonka kanssa voi viettää aikaa yli kymmenen vuotta (about) ja joka sutvautuu meidän perheen tekemisin ja olemiseen ja ehkä jopa kenties jonnekin harrastuskentillekin ihan kivaksi reenikaveriksi. 

Joku ilta kun olin Kikin kanssa ulkona ja se sai taas yhden sellaisen raivokohtauksensa niin rupesin miettimään, että jos mulla ei olisi ollut jo kaks koiraa, jotka olen kohtuu järkeviksi saanut koulutettua (no moni ei olisi sietänyt niiltä käytöksiä mitä minä siedin/siedän, mutta moni varmaan olisi osannut koulia ne käytökset myös pois jos ne omaa pyllyä olisivat kirputtaneet, jos olisivat omalle kohdalle osuneet), niin ... Niin siis pointti oli tässä se, että silloin tuumin, että en ihmettele niitä, jotka päättävät luopua siitä huonosti käyttäytyvästä nuorukaisesta. Kun tuntuu ettei koiralle saa ajettua päähän mitään järkevää käytösmallia ja huonot jutut vaan toistuu ja toistuu. Että jos mulla ei olisi aiempaa kokemusta siitä, että vaikka pentu/murkku/missävaan iässä tuntuu toivottamalta tai sillä hetkellä jokin asia tuntuu vaikealta niin hyvin paljon mahdollista on se, että se menee ohi eli tulevaisuus on ruusuisempi kun jaksaa taistella ne taistelunsa (eli kouluttaa, opastaa sitä koiraa uudestaan ja uudestaan kohti toivotumpaa käytösmallia), niin olo voisi ehkä olla joskus aika toivoton. 

Taannoin pyöri facessa ja missä lie kaikkialla linkki siitä jostain kolumnista tai mistä lie jutusta, missä joku puhui Koiraihmisistä ja koiraihmisistä. No kirjoitus sinällään pisti laatikkoihin myös niitä toisia ja yritti olla jotain todella näppärää enkä ehkä kaikkea jutusta todellakaan allekirjoita. Mutta jos koiranuorukainen on kovin hankala niin pieni osa minusta ehkä ymmärtää jos se koiraihminen päättää luovuttaa. 

Ja tämä ei missään muotoa tarkoita, että minä haluaisin luovuttaa. Ei todellakaan. Mutta vaikka olenkin analysoinut Kikin käytöstä vaikka kuinka, niin ärsyttää kyllä silti toisaalta oma kädettömyys ja toisaalt myös ne, jotka sanoavat, että ne vain kitkevät koiriltaan pois jotkut ei halutut käytökset. Että niin kuin miten ne sen tekevät. Ja ihanko oikeasti se yks kytkentä riittää siihen, että homma ei enää toistu? 

Sen lisäksi, että olen analysoinut Kikin käytöstä niin olen pohtinut omia toimintojani ja yrittänyt miettiä mikä on syy ja seuraus ja voiko jollain olla yhteyttä johonkin ja toisaalta jos teen asian x niin riippuen onko Kiki vaiheessa z, y tai p niin vaikuttaako se äksä nyt milloinkin saamaan sen purejaroiku vaihteen päälle vai ei. Ja jos mä teen näin tai noin niin milloin Kiki lämpenee yli kiehumispisteen ja milloin saan laskettua sen hillumisreaktiota niin, että se on taas semijärkevä murkkukoira. 

Olikohan tänään päivällä vai eilen kun ajattelin kokeilla vetää verta nenästäni ja testata, että miten käy jos kesken lenkin teetän Kikillä jonkun tempun/kotiläksyn. Pentuhan on missä vaan (ainakin lenkillä esim keskellä tietä) valmis reenimään. Mutta kun se tempputuokio on ohi, niin Kikin mielestä se ei ole ohi. Eli se yrittää pomottaa mua, ja kun en lämpene aiheelle niin se tulee ärinällä päälle. No enivei, näin kävi siis tuollakin kertaa. Pari pientä keskustelua siinä tehtiin ja mietin, että miten tästä. Sitten käskin sen istumaan, kun se oli istunut pikkuhetken niin kehuin ja jatkettiin matkaa. En siis palkannu namilla tai mitään sitä istumista. Se oli vain sellainen rauhoittuminen. Toimi ainakin sillä kertaa. En tiiä jaksanko kuinka paljon alkaa testailemaan sen viretilalla leikkimistä eli että tekisin eri paikoissa jotain "reeniä" ja sitten vaatisin siltä rauhottumista sen riehumisen sijasta. Pitäisi tehdä joo, mutta että jaksanko?

Helpostihan mulla menee kakrun kanssa ulkoilu siihen, että jos se rupeaa pahasti kiukkuamaan niin nostan sen syliini johon se rauhoittuu. Joku sanoi facessa, että jos se on oppinut kiukulla haluamaan syliin? Voi pitää paikkansa, mutta ei se kyllä helpolla sinne syliinkään ole tulossa eli pistää ihan kunnolla hanttiin, ärisee hulluna ja roikkuu hampaillaan (tai lähinnä suuotteella eli ei enää pure niin kuin ihan pentuna, mutta ottaa sellaisen otteen kuitenkin mun ranteista, että ainakin taannoin mun käsivarret / ranteet oli pienillä mustelmilla - koska Kiki) käsissä kiinni - pienen hetken siinä saa taistella että koiran syliin saa. Sitten riippuen siitä missä vaiheessa lenkkiä tuo kiukkukohtaus on tullut, että kannanko pennun kotiiin asti vai vaan jonkun matkaa ja sitten lasken pennun alas ja yritetään jatkaa matkaa niin, että se kävelisi ihan itse. 

Jos mulla on aikaa niin en päädy siihen nopeaan tilanteesta selviämiseen eli sylitykseen vaan yritän ensin kieltää (no joo kiellän mä ennen sylitysvaihtoehtoon päätymistäkin) ja torua koiraa, mutta jos se ei tuota toivottua hedelmää niin sitten "tapellaan / puhuttelen koiraa" ja lopulta rauhottelen ja jatketaan matkaa sitten kun musta vaikuttaa siltä, että koira saattaisi käyttäytyä taas ihan okei. Aika monta kertaa tällaisen session jälkeen Kiki on uudestaan ottanut kilarit ja hyökännyt mun kimppuun, josta on seurannut joko uus "tappelu & rauhotus tuokio" tai syliin otto ja pennun kotiin kanto. 

Yks mielenpäällä ollut juttu on sitten ylipäänsä se pikkukoiran reenaaminen. Kun läksyjä olisi ihan pirusti plus semmosia arkijuttuja mitä pitäs reenata plus kaikenlaista muuta mitä mun mielestä olisi joko hyödyllistä reenata tai sitten vain kiva reenata. Mutta että milloin? Päivät vaan vilistää menemään ja päivissä on jotkut tietyt rytmit ja rutiinit. Ja toisaalt jos Kikin päivärytmistä tiedän suurin piirtein milloin se on kiukkuisin, milloin se nukkuu ja milloin on nälkäisin ja mitä milloinkin niin en tiiä mihin väliin tunkisin sen reenituokion. 

Noniin, nyt se ajatus sitten katkesi. Juttu jos jatkuu joskus.

edit. Jos tekstistä saa sellaisen kuvan, että Kiki riehuu pihalla vain silloin kun teetän sillä jotain "temppuja" niin se ei pidä paikkansa. Se vain helposti pomottaa mua jos reenin/palkkaan sitä jostain syystä yy. Mutta se saa niitä kiukkukohtauksiaan myös usein muutenkin eli tilanteen ei tarvitse liittyä mitenkään siihen, että se komentaisi multa nameja.