sunnuntai 24. elokuuta 2014

Lenkin 40 selite, sisältää itsesääliä

Josko mä nyt olisin energisempi kuin eilen? 

Oli ollut jo vähän pidempään mietinnässä, että pitäisi käydä hieman pidempi lenkki kuin se perus 4-5 kilometriä. Sitten keksittiin, että siitä yhdestä fillarilenkistä (blogissakin on mainintaa aiheesta) voisi tehdä juoksulenkkiversion jos juoksisi Koitelin läpi/kautta. Saisi pituutta lenkkiin kun kiertäisi Puron kautta Koiteliin ja kotiin (tai toisteks päin), mutta ei olisi kuitenkaan se about 17 km mitä se pyörälenkki on (kun ajaa viel Koitelista ohi ja menee sitten sen Huttukylän sillan kautta joen yli). Mittailin sitten Oulun kaupunginsivujen kartan avulla matkan ja liki 11km siitä tuli. Vähän pitkähkö lenkura. Enemmän matkaa kuin mitä olin ajatellut, että se "vähän pidempi" olisi. Otin puhelimen mukaan, että jos hyydyn niin voisin sitten soitella Eetun hakemaan. 

Eilinen sää oli ihan kelvollinen. Puolipilvistä ja jonku verran yli kymmenen astetta lämmintä. Töitten jälkeen lenkitin Ensin Nemin (mansikkamaanlenkki eli oisko se reilu 2,5km), ihan vaan kävelemällä. Ja juoksi lenkille lähdin 19.21.

Päädyin juoksemaan ensin kylille ja sieltä Kuusamontien yli sinne Purontielle. Olin kartasta katsonut, että sitten kun olen Palveluskoirien kentän kohilla niin hyvin pian tulee se Koiteliin johtava soratie. Jossain kohtaa sitä Purontietä hölkätessäni kuulin koiran haukkua, ja olin ihan, että "Jes!" oon jo siellä. Mutta katin kontit, se olikin vain joku koira joka haukkui jonkun omakotitalon pihalla. Tuosta oli vielä pitkähkö matka sinne Opkyn kentän vierelle asti. 

Sitten alkoi tuntumaan oikeanjalan varpaissa puutumista. Yritin liikutella niitä, vaikka tiesinkin, että toivotonta se on. Ei ne mun varpaat liiku normistikaan juuri yhtään, miten siis sukkien ja kenkien sisällä kesken juoksemisen.  Jonkun aikaa meni näillä eväin, vähän ikävähköä tunnelmaa muttei ylipaha kuitenkaan. Sitten jalka alkoi vähitellen puutumaan. Mietin, että mitä kettua? Kun se ei ole puutunut todella pitkään aikaan. Yhdelläkään nelosen tai vitosen lenkillä viikkoihin. Enkä mä tuossa vaiheessa nyt niin pitkästi ollut juossut. Päätin, että kun pääsen Koiteliin niin istahdan penkille ja otan kengän pois jalasta ja hieron hetken jalkapohjaa/jalkapöytää ja tuumailen asiaa. Voinko jatkaa vai en. 

Lopulta kun olin siinä kohdin mistä kääntyy sinne Koiteliin päin niin sain piristysruiskeen. Jes! Jo tässä. Entä jos en pysähtyisikään? Sitten tuumin, että olin sen jo itselleni luvannut, niin pysähdytään kuitenkin. Jos jaksan ja pystyn jatkamaan vielä siitä juoksua kotiin päin niin ei se pieni stoppi paljon muuta tilannetta mihinkään. Voin silti sanoa juosseeni sen verran kuin mitä lenkillä oli pituutta. Sitä paitsi Koitelin läpi juokseminen jokatapauksessa oli arveluttavaa (sillat, siltarakennustyömaat, turistiliikenne jne) eli jonkun matkaa siitä olisi jokatapauksessa pitänyt kävellä. 

Kun istahdin Koitelin penkille (joen eteläpuolelle) kello oli 20.14. Otin kengän pois jalasta, hieroin jalkapöytää hetken. Laitoin kengän jalkaani ja jatkoin matkaani 20.16. Fiilis oli hyvä. JES! Olen ohittanut Koitelin. Enää neljä kilometriä matkaa kotiin. Olen siis melkein jo perillä :)

Autotie osuus (ennen viimeistä pyörätiepätkää) jäljellä olevasta matkasta tuntui sujuvan jopa lentävällä askeleella. Kunnes hieman ennen pyörätielle pääsemistä jalka alkoi vaivaamaan taas. Kovinkaan pitkälle pyörätietä en päässyt, kun jalassa tuntui jo melkoisen ikävälle. En osaa sanoa oliko se puutunut vai ylirasittunut, mutta kipu senkun yltyi vain. Noin kilometri ennen kotia jalkaan sattui jo ihan saatanasti. Loppumatka kuluikin "rattoisasti" välillä kiroillen ja välillä mutisten "en luovuta. mä pystyn tähän, mä jaksan tän. au au au. vttu!" Viimeiset parisataa metriä olivat jo melkoista tahtojen taistelua. Mutta en luovuttanut. 

Autokatokselle päästessäni pysähdyin, ja kun pysähdyin niin en pystynytkään kävelemään heti kotiin. Istahdin asfaltille. Kello oli 20.48. Otin kengät pois jalasta. Istuin hetken. Nousin ylös, otin kengät käteeni ja kävelin sisälle. 

Rehellisesti sanottuna, mua vttaa olla minä. Tai tuo lenkki taas muistutti minua siitä, että vaikka kuinka kuntoilisin, kävisin hölkkälenkkejä. Niin jalka pistää kampoihin ja näyttää keskaria "lällää, et sä pysty, koska mä en anna". Teoriassa mä luulen, että mulla ois kuntoa juosta välillä pidempiä (kuin 6km?) lenkkejä, mutta mun jalka ei vain kestä niitä. Mua ketuttaa, että vaikka mä päälläni seisoisin, niin mä en voi edes haihatella mistään ... puolimaratoneista. Ei, en ole ajatellut juoksevani puolikasta. Mutta olisi jotenkin mieluisampaa jos voisi edes jossittella aiheella. Yhtä hyvin voisin jossitella osaavani lentää. Täysin utopistinen ajatus. 

Ei kommentteja: