Aamupäivä. Ei läheskään niin kuuma kuin mitä viime päivinä on ollut, mutta lämmin kesäpäivä silti. Eilen illalla oli oikea jalka tosiaan rikki ja se vanha kovettuma jalkapohjassa alkaa muistuttamaan itsestään, joten epäilytti kovasti, että mitähän tästä tulee. Siksipä lähdin taas tylsälle maaseutulenkille. Ajattelin, että jos alkaa tuntumaan epämieluisalta niin voin helposti muutella lenkin pituutta (3, 4 tai 5 kilsaa).
Alkumatkasta ihan kohtuullista tasaista menoa. Tunnustelin olotilaani. Lämpötilakin oli vielä melko sopiva, eli ei tuntunut ylilämpymältä. 848:n ylitettyäni päätin kokeilla kiristää hieman tahtia, että miltäs se sitten tuntuisi. Toistin päässäni seuraavia lauseita / mantroja
"Nosta itseäsi. Muista selkä. Suorista selkä"
"Jaksat kyllä. Suorista selkä"
"Juokse, juokse. Jaksat tämän lenkin. Jos jaksat nopeammalla tahdilla maaseututien, niin ei tarvitse juosta kuin neljä kilometriä"
"Suorista selkä. Jaksat juosta."
"Eihän tunnu pahalta. Juokse!"
Jaarista lähestyttäessä hiljensin tahtia kun epäilin etten jaksa puuskutustahdilla edessä odottavaa ylämäkeä. Tarkoitus oli mäen jälkeen nostaa taas vauhtia mutten enää pystynytkään siihen. Joten juoksin perustasavauhtia loppumatkan kotiin. Olin kuitenkin tyytyväinen, että olin haastanut itseäni välillä juoksemaan jotain muuta kuin ppp (pitää pystyä puhumaan) vauhtia ja että jaksoin sillä tavoin juosta kohtuullisen pitkästi (1km?).
Matka 4km, aika 33 min.
Jalka ei puutunut! Kovettumaan ei sattunut! :)
Jalka ei puutunut! Kovettumaan ei sattunut! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti