Niin, oikeesti, uskooko sitä kohta kukaan enään, että mun piti hankkia vain tavallinen kiva kotikoira ja olla tavallinen rivijäsen ja riviharrastaja. Tai siis ei edes harrastaja vaan koiranomistaja. Enkä minä ole sosiaalinen, enkä todellakaan sellainen, joka voisi olla missään tuollaisissa tärkeissä jutuissa mukana. Siis ihan osallistumassa, ja niin kuin kohtalaisen merkittävässäkin roolissa. No, mikä on merkittävää kellekin, mutta kuitenkin.
Monet asiat ovat pelottavia, oikeesti. Niiden tekemiseen on iso kynnys. Kynnyksen ylitettyään sitä huomaa - toisaalta - että eihän se nyt niin pelottavaa ollut. Mutta toisaalta kyllä sitten myös ajattelee, että hui! enhän minä nyt noin voi ajatella. Tästä nyt selvittiin, tällä kertaa, hengissä - mutta ei koskaan enää. Tai ehkä sittenkin joskus, mutta ei vielä. Ei hetkeen aikaan. Eikä edes lähitulevaisuudessa.
Agilityn aloittaessani, alkeiskurssilla olin toukokuussa -02, tiesin lajista hyvin vähän ja taisin olla aikalailla pihalla reeneissä
. Kaikenlaisista epätoivon hetkistä huolimatta koira oppi vähitellen ja minäkin siinä sivussa. Alkutalvesta -03 olin vielä ihan varma etten ikinä tule kilpailemaan - enhän minä ole kilpailutyyppinen ihminen, kilpailijoita ovat ihan eri henkilöt. Ne hyvät ja huiput ja kauan harrastaneet ja hyvät liikkujat - ne oikeat agilitaajat. Joita katselin ylöspäin; nuo ovat niitä oikeita agilityharrastajia.
Osaisinpa minäkin joskus ohjata noin hyvin, tai liikkua yhtä sulavasti koiran kiitäessä esteeltä toiselle juuri niin kuin pitääkin (no, se liikkuminen nyt ei vaan toimi, sulavuus on kaukana ja ohjausta opetellaan edelleen, vaikka lajia on harrastettu jo useampi vuosi - tämä ei silti ole negatiivinen juttu vaan osittain tosiasioita ja toisaalta kukaan ei ole koskaan agilityssä täysin valmis).
Jotenkin sitä kuitenkin kaveri sai houkuteltua minut ensimmäisiin epävirallisiin kilpailuihin kevättalvella -03. Jännitys oli jotain sanoin kuvaamatonta. Mutta nuo muutamat epäviralliset todistivat silti jotain. Vaikka koira on oppinut paljon noiden episten jälkeen, niin tuolloin ensimmäistä kertaa minulle valkeni - että mulla on koira joka kulkee suurin piirtein niin kuin haluan ja osaa suorittaa tuollaisia esteitä. Ja minä olen saanut sen oppimaan ne! Oikeasti, agilityä menevät koirathan ovat hurjan taitavia. Olin toki nähnyt telkkarissa ja muualla agiliitäviä koiria - ja voi hyvänen aika, miten kukaan voi osata tuollaista? Tai osata opettaa, pitääkö siihen olla jonkinlainen guru?!
Sitten. Käymättä kertaakaan virallisissa kilpailuissa etukäteen, ilmoitin Merrin ensimmäiseen viralliseen agistarttiinsa. Kisat olivat Raahen koirakerhon järjestämät ja pidettiin Ruukissa (26.4.03). Jos olin kuvitellut, että minua olisi jännittänyt siellä epävirallisissa - niin olin erehtynyt, nyt vasta tiesin mitä jännittäminen oli!
Kisakirjaa minulla ei ollut etukäteen eikä koiraa tietystikään oltu mitattu. Kaikki tämä tapahtui siis tuona jännittävänä päivänä. Koira mitattiin mediksi ja kävimme hakemassa radalta ensimmäisen hylyn. Hylystä huolimatta olo oli tyytyväinen - minä uskalsin! Kisata oikeasti. Rata mahtoi olla kamalaa katsottavaa
, mutta siltikin siitä jäi (kaikista kohelluksista huolimatta) positiivinen mieli. Ja se kisanälkä! Se syntyi heti.
Sittemmin olen kisannut Merrin kanssa n.170 starttia - eikä se jännitys ole enään samanlaista kuin silloin alussa. Onneksi. Välillä ei jännitä juuri ollenkaan. Siis se varsinainen kisaaminen ei jännitä, paitsi jos radalla on jotain paikkoja joista en tiedä miten ohjaisin koiraa. Oma kisajännitykseni suuntautuu mitä kummallisimpiin seikkoihin: jos olen menossa uuteen kisapaikkaan niin hermoilen ehdinkö ajoissa perille, löydänkö sinne, saanko auton (järkevään paikkaan) parkkiin, muistinko ottaa kaiken tarpeellisen mukaan jne. Kaikkea tuollaisia ulkoisia asioita. Sitten kun olen päässyt kisapaikalle ja ehdin katsomaan radan rakennusta ja miettimään radan kulkua & ohjaussuunnitelmaani niin kaikki alkaakin olla jo hyvin.
Alusta asti oli oikeastaan itsestään selvää, että menen oman seuran kisoihin töihin. Ratahenkilöksi tietysti, enhän minä nyt niistä mistään muista hommista selviäisi. Niitä tekivät ne oikeat agiharrastajat ja -osaajat. Tuolloin vielä luulin, että vain 'pahvit' laitetaan ratahenkilöksi - luulemaan, että tekevät jotain kisojen hyväksi. Mutta, oikeasti niitä ratahenkilöitäkin todella tarvitaan - parilla ratahlöllä on hyvin hankala pyörittää kisoja. Vaikka homma ei tunnu kovin kummoiselta (nostella nyt rimaa tai suoristaa putkea tms), niin sillä on tärkeä merkitys agilitykisojen kulun kannalta.
Ja ratahenkilön paikka on mitä parhain, siis suoritusten seuraamisen kannalta, siinä pystyy seuraamaan koirakkojen tekemisiä.
Sittemmin vuosien saatossa olen ollut agikisoissa lähestulkoon kaikissa mahdollisissa tehtävissä. Kuuluttamaan en kyllä suostu, se on sen verta iso muuri sen tehtävän edessä, että siihen en ala. Mutta en olis kyllä ikinä uskonut senkään päivän tulevan, että minä olen ylitoimitsijana - hui kauhistuksen kanahäkki!
Mihin meninkään lupautumaan.
Tätä tietysti edelsi se koetoimitsijakurssi. Jolle lähdin ihan mielenkiinnosta, näppärästi kun oli koetoimitsija ykkönen (yleinen osa) ja kakkonen (agility) kurssien teoriaosat samana päivänä Torniossa (kevät -06). Ja pääsin muutamien seurakavereiden kanssa samalla kyydillä, joten ehkä sitä nyt voisi sellaisen kurssin käydä. Eihän se vielä mitään tarkoita. Niinpä niin, niinhän sitä luuli.
(ennen kuin aloitin agilityn harrastamisen, niin hyvä ystäväni oli harrastanut muutaman vuoden agilityä oman koiransa kanssa ja käynyt toimitsijakurssin ja ollut agikisoissa töissä muissakin hommissa kuin ratahenkilönä - vähänkös katsoin häntä ylöspäin, vähänkös hän oli (ja miksei ole vieläkin ;)) guru.. mulla ei ollut tuolloin vielä koiraakaan ...)
Kurssia seurasi sitten harjoittelut. Kaikenlaisissa tehtävissä piti toimia. Niissäkin mitä olin vältettyt tähän saakka. Kuuluttamaan - Luojan kiitos - en joutunut edelleekään. Mutta ratamestariksi ja ajanottajaksi kylläkin. Ja se ratamestarin homma oli pelottava! Siihen en kyllä vapaaehtoisesti ala edelleenkään.
Lopulta kaikki harjoittelut oli suoritettuna ja olin pätevä (?) ylitoimitsija, tai minulla oli oikeus olla kisoissa ylitoimitsijana. Voi hyvänen aika, miten tässä näin kävi?! Ja sitten vielä en osannut kieltäytyä oikealla hetkellä vaan jopa päädyinkin siihen hommaan.
Tuo pelottava tapahtuma oli siis viime viikonloppuna. Onneksi en ollut hommassa yksin, joten pystyin turvautumaan jo kokeneeseen ylitoimitsija-Niinaan (yksi aiempi ylitoimitsijuus takana).
Hankalin osuus hommassa oli oikeasti toimitsijoiden, niiden työntekijöiden jotka kisoja pyörittävät, löytäminen. Ja koska kaikkiin hommiin ei tekijöitä löytynyt niin minä & Niina teimme jos ja vaikka mitä viikonlopun aikana.
Lauantai oli selkeästi vaikeampi päivä. Välillä olo oli sellainen, että tuntui kuin en olisi ollut paikalla ollenkaan - ruumis oli mutta mieli ei. Aivot vaan eivät käyneet täysillä, jopa blondiksi olin välillä vähän pölijä - toivottavasti suotte sen minulle anteeksi.
Mutta olin minä lauantai-iltana poikki. Vaikka en edes itse kisannut. Mutta liikuin varmaan enemmän kuin yleensä kisoissa, kun viipotin paikasta toiseen milloin mitäkin asiaa hoitamaan. Illalla tulikin vakavasti pohdittua sitä seikkaa, että vaikka agikisoissa työskenteleminen on oikeasti mukavaa - useimmat tehtävät ovat kivoja - niin onko minun mitään järkevä olla niissä? Ai miksikö. Se oikea jalkani oli taas niin kovin kipeä, nilkka oli ihan tohjona (lenkkareissa pitäisi olla muutama milli korotusta enemmän oikealla syrjällä niin en astuisi niin helposti linttaan - mikä edesauttaa jalan kipeytymistä).
Toisaalta, kyllähän jalka aina siitä sitten päivän parin päästä vertyy. Ja kipeytyy mitä ihmeellisimmistä asioista. Tai siis mistään ihmeellisistä, mutta rasituksesta kuitenkin.
Sunnuntaina olin sitten fiksumpi ja istuin enemmän ja tein enemmän "sisähommia". Joten sunnuntai-ilta ei ollut ollenkaan niin tuskainen. Vaikka kipitin sen yhden radan Neminkin kanssa.
Onneksi Okk:lla on kokemusta kisojen järjestämisestä, ja mukana oli vanha ydinjoukko (juurikin ne gurut, jotka nostin jalustalle muutamia vuosia sitten
) sekä muutamia uudempia harrastajia. Joten kisat saatiin vietyä kunnolla läpi. Kiitoksia siis kaikille toimitsijoille! 
Nyt sitä ollaan tällaistakin kokemusta rikkaampana - kuka olisi uskonut? En minä ainakaan. Mutta kaikkeen sitä kanssa ryhtyy, ja jopa hengissä selviää 
Monet asiat ovat pelottavia, oikeesti. Niiden tekemiseen on iso kynnys. Kynnyksen ylitettyään sitä huomaa - toisaalta - että eihän se nyt niin pelottavaa ollut. Mutta toisaalta kyllä sitten myös ajattelee, että hui! enhän minä nyt noin voi ajatella. Tästä nyt selvittiin, tällä kertaa, hengissä - mutta ei koskaan enää. Tai ehkä sittenkin joskus, mutta ei vielä. Ei hetkeen aikaan. Eikä edes lähitulevaisuudessa.
Agilityn aloittaessani, alkeiskurssilla olin toukokuussa -02, tiesin lajista hyvin vähän ja taisin olla aikalailla pihalla reeneissä
. Kaikenlaisista epätoivon hetkistä huolimatta koira oppi vähitellen ja minäkin siinä sivussa. Alkutalvesta -03 olin vielä ihan varma etten ikinä tule kilpailemaan - enhän minä ole kilpailutyyppinen ihminen, kilpailijoita ovat ihan eri henkilöt. Ne hyvät ja huiput ja kauan harrastaneet ja hyvät liikkujat - ne oikeat agilitaajat. Joita katselin ylöspäin; nuo ovat niitä oikeita agilityharrastajia. Osaisinpa minäkin joskus ohjata noin hyvin, tai liikkua yhtä sulavasti koiran kiitäessä esteeltä toiselle juuri niin kuin pitääkin (no, se liikkuminen nyt ei vaan toimi, sulavuus on kaukana ja ohjausta opetellaan edelleen, vaikka lajia on harrastettu jo useampi vuosi - tämä ei silti ole negatiivinen juttu vaan osittain tosiasioita ja toisaalta kukaan ei ole koskaan agilityssä täysin valmis).
Jotenkin sitä kuitenkin kaveri sai houkuteltua minut ensimmäisiin epävirallisiin kilpailuihin kevättalvella -03. Jännitys oli jotain sanoin kuvaamatonta. Mutta nuo muutamat epäviralliset todistivat silti jotain. Vaikka koira on oppinut paljon noiden episten jälkeen, niin tuolloin ensimmäistä kertaa minulle valkeni - että mulla on koira joka kulkee suurin piirtein niin kuin haluan ja osaa suorittaa tuollaisia esteitä. Ja minä olen saanut sen oppimaan ne! Oikeasti, agilityä menevät koirathan ovat hurjan taitavia. Olin toki nähnyt telkkarissa ja muualla agiliitäviä koiria - ja voi hyvänen aika, miten kukaan voi osata tuollaista? Tai osata opettaa, pitääkö siihen olla jonkinlainen guru?!
Sitten. Käymättä kertaakaan virallisissa kilpailuissa etukäteen, ilmoitin Merrin ensimmäiseen viralliseen agistarttiinsa. Kisat olivat Raahen koirakerhon järjestämät ja pidettiin Ruukissa (26.4.03). Jos olin kuvitellut, että minua olisi jännittänyt siellä epävirallisissa - niin olin erehtynyt, nyt vasta tiesin mitä jännittäminen oli!
Kisakirjaa minulla ei ollut etukäteen eikä koiraa tietystikään oltu mitattu. Kaikki tämä tapahtui siis tuona jännittävänä päivänä. Koira mitattiin mediksi ja kävimme hakemassa radalta ensimmäisen hylyn. Hylystä huolimatta olo oli tyytyväinen - minä uskalsin! Kisata oikeasti. Rata mahtoi olla kamalaa katsottavaa
, mutta siltikin siitä jäi (kaikista kohelluksista huolimatta) positiivinen mieli. Ja se kisanälkä! Se syntyi heti.Sittemmin olen kisannut Merrin kanssa n.170 starttia - eikä se jännitys ole enään samanlaista kuin silloin alussa. Onneksi. Välillä ei jännitä juuri ollenkaan. Siis se varsinainen kisaaminen ei jännitä, paitsi jos radalla on jotain paikkoja joista en tiedä miten ohjaisin koiraa. Oma kisajännitykseni suuntautuu mitä kummallisimpiin seikkoihin: jos olen menossa uuteen kisapaikkaan niin hermoilen ehdinkö ajoissa perille, löydänkö sinne, saanko auton (järkevään paikkaan) parkkiin, muistinko ottaa kaiken tarpeellisen mukaan jne. Kaikkea tuollaisia ulkoisia asioita. Sitten kun olen päässyt kisapaikalle ja ehdin katsomaan radan rakennusta ja miettimään radan kulkua & ohjaussuunnitelmaani niin kaikki alkaakin olla jo hyvin.
Alusta asti oli oikeastaan itsestään selvää, että menen oman seuran kisoihin töihin. Ratahenkilöksi tietysti, enhän minä nyt niistä mistään muista hommista selviäisi. Niitä tekivät ne oikeat agiharrastajat ja -osaajat. Tuolloin vielä luulin, että vain 'pahvit' laitetaan ratahenkilöksi - luulemaan, että tekevät jotain kisojen hyväksi. Mutta, oikeasti niitä ratahenkilöitäkin todella tarvitaan - parilla ratahlöllä on hyvin hankala pyörittää kisoja. Vaikka homma ei tunnu kovin kummoiselta (nostella nyt rimaa tai suoristaa putkea tms), niin sillä on tärkeä merkitys agilitykisojen kulun kannalta.
Ja ratahenkilön paikka on mitä parhain, siis suoritusten seuraamisen kannalta, siinä pystyy seuraamaan koirakkojen tekemisiä.
Sittemmin vuosien saatossa olen ollut agikisoissa lähestulkoon kaikissa mahdollisissa tehtävissä. Kuuluttamaan en kyllä suostu, se on sen verta iso muuri sen tehtävän edessä, että siihen en ala. Mutta en olis kyllä ikinä uskonut senkään päivän tulevan, että minä olen ylitoimitsijana - hui kauhistuksen kanahäkki!
Mihin meninkään lupautumaan.
Tätä tietysti edelsi se koetoimitsijakurssi. Jolle lähdin ihan mielenkiinnosta, näppärästi kun oli koetoimitsija ykkönen (yleinen osa) ja kakkonen (agility) kurssien teoriaosat samana päivänä Torniossa (kevät -06). Ja pääsin muutamien seurakavereiden kanssa samalla kyydillä, joten ehkä sitä nyt voisi sellaisen kurssin käydä. Eihän se vielä mitään tarkoita. Niinpä niin, niinhän sitä luuli.
(ennen kuin aloitin agilityn harrastamisen, niin hyvä ystäväni oli harrastanut muutaman vuoden agilityä oman koiransa kanssa ja käynyt toimitsijakurssin ja ollut agikisoissa töissä muissakin hommissa kuin ratahenkilönä - vähänkös katsoin häntä ylöspäin, vähänkös hän oli (ja miksei ole vieläkin ;)) guru.. mulla ei ollut tuolloin vielä koiraakaan ...)
Kurssia seurasi sitten harjoittelut. Kaikenlaisissa tehtävissä piti toimia. Niissäkin mitä olin vältettyt tähän saakka. Kuuluttamaan - Luojan kiitos - en joutunut edelleekään. Mutta ratamestariksi ja ajanottajaksi kylläkin. Ja se ratamestarin homma oli pelottava! Siihen en kyllä vapaaehtoisesti ala edelleenkään.
Lopulta kaikki harjoittelut oli suoritettuna ja olin pätevä (?) ylitoimitsija, tai minulla oli oikeus olla kisoissa ylitoimitsijana. Voi hyvänen aika, miten tässä näin kävi?! Ja sitten vielä en osannut kieltäytyä oikealla hetkellä vaan jopa päädyinkin siihen hommaan.
Tuo pelottava tapahtuma oli siis viime viikonloppuna. Onneksi en ollut hommassa yksin, joten pystyin turvautumaan jo kokeneeseen ylitoimitsija-Niinaan (yksi aiempi ylitoimitsijuus takana).
Hankalin osuus hommassa oli oikeasti toimitsijoiden, niiden työntekijöiden jotka kisoja pyörittävät, löytäminen. Ja koska kaikkiin hommiin ei tekijöitä löytynyt niin minä & Niina teimme jos ja vaikka mitä viikonlopun aikana. Lauantai oli selkeästi vaikeampi päivä. Välillä olo oli sellainen, että tuntui kuin en olisi ollut paikalla ollenkaan - ruumis oli mutta mieli ei. Aivot vaan eivät käyneet täysillä, jopa blondiksi olin välillä vähän pölijä - toivottavasti suotte sen minulle anteeksi.
Mutta olin minä lauantai-iltana poikki. Vaikka en edes itse kisannut. Mutta liikuin varmaan enemmän kuin yleensä kisoissa, kun viipotin paikasta toiseen milloin mitäkin asiaa hoitamaan. Illalla tulikin vakavasti pohdittua sitä seikkaa, että vaikka agikisoissa työskenteleminen on oikeasti mukavaa - useimmat tehtävät ovat kivoja - niin onko minun mitään järkevä olla niissä? Ai miksikö. Se oikea jalkani oli taas niin kovin kipeä, nilkka oli ihan tohjona (lenkkareissa pitäisi olla muutama milli korotusta enemmän oikealla syrjällä niin en astuisi niin helposti linttaan - mikä edesauttaa jalan kipeytymistä).
Toisaalta, kyllähän jalka aina siitä sitten päivän parin päästä vertyy. Ja kipeytyy mitä ihmeellisimmistä asioista. Tai siis mistään ihmeellisistä, mutta rasituksesta kuitenkin.
Sunnuntaina olin sitten fiksumpi ja istuin enemmän ja tein enemmän "sisähommia". Joten sunnuntai-ilta ei ollut ollenkaan niin tuskainen. Vaikka kipitin sen yhden radan Neminkin kanssa.
Onneksi Okk:lla on kokemusta kisojen järjestämisestä, ja mukana oli vanha ydinjoukko (juurikin ne gurut, jotka nostin jalustalle muutamia vuosia sitten
) sekä muutamia uudempia harrastajia. Joten kisat saatiin vietyä kunnolla läpi. Kiitoksia siis kaikille toimitsijoille! Nyt sitä ollaan tällaistakin kokemusta rikkaampana - kuka olisi uskonut? En minä ainakaan. Mutta kaikkeen sitä kanssa ryhtyy, ja jopa hengissä selviää 
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti