Jep jep. Sata päivää Kikin kyynäroperaatiosta. Ei mitään käsitystä mihin asti numerointi jatkuu.
Jos minulle olisi sata päivää sitten sanottu, että reilun kolmen kuukauden toipilasajan jälkeen ei vielä ole mitään käsitystä siitä, että milloin elämä voi palautua normaaliksi (mitä se normaalius ikinä onkaan) niin olisihan se tuntunut järjettömän uuvuttavalta. Kun tuntui jo ylipäätänsä sekin, että miten ihmeessä elohiiren saa pysymään rauhassa niin ettei se omalla vilkkaudellaan riko itseään lisää ja saa aikaan ties mitä takapakkeja toipumisessa. Ja muutenkin kaikki tuntui ylettömän musertavalta ja toivottomalta.
Nyt on harrastusrintamalla päästy pahimmista pettymyksistä ja muutenkin tavoitteet ja ajatukset on ihan toiset kuin mitä aiemmin Kikin kohdalle olin asettanut. Tällä hetkellä haaveilen normaaleista koiralenkeistä - ja siitä, että Kiki ja Nemi voisivat juosta ja leikkiä vapaina yhdessä, mutta kuten jossain aiemmassa postauksessa mainitsin, niin siihen on vielä pitkä matka. Sekin olisi aika jees, että Kiki saisi hypätä jo alaspäin - toisinsanoen ei haittaisi jos se hyppäisi sohvalle/sänkyyn ja sieltä alas, mutta niin kauan kuin ontumista vielä on niin hyppimistäkin pitäisi vältellä. Joten erikoistoimenpiteet kotona jatkuvat edelleen ja ulkona pitää katsoa ettei Kiki leiki kukkulankuningasta ja kiipeä korkeimpien lumikasojen päälle (saati pompi sieltä alas).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti