Mä olen jo pidempään ajatellut olevani lamassa. Välillä tilanne parenee, ei unohdu, mutta en ole syvimmässä lama-ahdingossa. Mutta sitten se tulee taas.
Lama astui kuvaan kun Merri kuoli.
Kaikki järkisyyt ja asiat on käyty läpi jo monta kertaa. Koira kärsi. Mitään ei voitu tehdä. Oli armollista. Olin hyvä ihminen kun päästin sen pois. Se halusi mennä ... halusiko? Halusi se, ei sillä ollut enää hyvä olla eikä kivaa.
Merri oli mitä ihanin koira. Paras ensimmäinen koira, jonka voi kuvtella saavansa. Paras mikään koira. Omapäinen, kekseliäs, veikeä, ärsyttävä, äänekäs, toimelias, ilmeikäs, ...
Muutama päivä sitten tuli rotujärjestön lehti, Lapinkoira, jossa oli Merrin kuva "pois nukkuneet" palstalla. Kuva oli otettu (ts Pirkko oli ottanut) pari vuotta sitten syksyllä Hiirosessa. Siinä Merri juoksi iloisesti mua kohti. Näyttää onnelliselta, toimeliaalta ja iloiselta. Just siltä millainen se oli.
Mulla on niin ikävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti