Tänäaamuna Eetu nappasi Kikin mukaansa juoksulenkille (8km) ja minä käytin Nemin kävelylenkillä. Ajattelin, että vien vaihtelunvuoksi mummokoiran lähimetsä numero kakkoseen eli leikkipuiston takametsikköön.
Ensin kun päästiin taloyhtiön pihasta tielle niin Nemi näki "hippikoirat" (samalla kadulla asuva koirakolmikko, joita N vihaa) joille piti tietystikin sanoa pari perkelettä. Eipä Nemi kuitenkaan pitkään jaksanut huudella, koira kävi pissalla ja luki posteja. Käännyttiin viereiselle kadulle kun ne toiset koirat jatkoivat toista tietä eteenpäin. Yhden rivitalon kohdalla piti ihan varmuuden varalta haukkua hieman, siinä talossa asuu pari suomenlapinkoiraa. Sitten Nemi kävi kakalla, keräsin jätökset ja jatkettiin matkaa. Nemi oli hieman sitä mieltä, että ehkä olisi jo aika palata kotiin aamupalalle. Ei käännytty kotiin päin, ei oltu vielä päästy edes puoleen väliin matkalla sinne metsään. Annoin Nemille namin silloin ja tällöin. Nemi köpötti menemään, köpötti sana siksi, koska se ei viipottanut mun edellä vaan hitaahkosti tallusteli menemään välillä jotain hieman nuuskien. Kun koira tajusi, että oikeasti menemme sinne metsäpolulle niin se hieman piristyi - kulkemaan mun edellä. Yhdessä kohti katsoin, että parin metrin päässä polusta kaksi oravaa leikki/kinasteli, ja mietin, että nytpä se Nemi saa tuosta adrenaliinipiikin kun bongaa oravat. Mutta ei. Se ei havainnut niitä. Toki oravat pakeni meitä kun tultiin lähemmäksi, mutta kyllähän pystykorvan olisi pitänyt oravat haistaa/huomata? Sitten kyllä mietin, että ehkä joskus olisin ollut kiitollinen siitä, että koira ei saa slaagia oravan nähdessään vaan ennemminkin katsoo minua "mitäpä sitä, anna nami". Yhdessä lähitalossa joku metsästyspystykoira huuteli Nemille häkistään, Nemi ei noteerannut sitä mitenkään. Erään "pahan" omakotitalon kohdalla (se metsäpolku menee eräiden omakotitalojen takana) Nemi sentään murisi hieman - aiemmin se on saanut aina ihan jumalattoman möykkäkohtauksen kun siitä on menty ohi. Kyseisessä talossa asuu muutama vinttikoira. Kun oltiin vinttikoira talo ohitettu eli siis poistuttu metsästä (niillä nurkin on myös roskis jonne sain tiputettu sen koirankakkapussin) niin Nemi rupesi jolkottelemaan naru (rennosti) suorana kotia kohti. Tämä kohta kun koira tajusi meidän kääntyneen kotiin päin muutti koiran olemuksen hetkessä, aiemmin köpötellyt koira eteni rennolla askeleella eteenpäin eikä näyttänyt enää vanhalta mummelilta. Kotiin päästiin sitten sutjakkaasti, kotona Nemiä vähän tympäs että joutu tassupesulle ennen aamupalaa. Tai varsinainen aamupala viivästyi kun halusin ruokkia koirat yhtäaikaa eikä Kiki ollut vielä tuossa vaiheessa kotiutunut. Mutta tassupesun jälkeen annoin Nemille noin kymmenen nappulaa etukäteisaamupalaksi.
Tuosta Nemin kotiin päin jolkottelusta tuli mieleen hassu tapaus viikonlopulta kun käytettiin koirat ns Mansikkamaanlenkillä. Noin puolivälissä lenkkiä Nemi halusi kiertää yhden tien päässä (ko kohdassa edellinen autotie päättyy ja on hetken pyörätietä ennen kuin seuraava autotie taas alkaa) olevan "autonkääntöpaikan" siis sellainen ympyrä minkä keskellä on pieni nurmikumpu. Mietittiin, että mitä ihmettä, että ei me yleensä tuota kautta kävellä, mutta annettiin mummon päättää :-D Eikä mitä, ei se sitä kumpua ollut kiertämässä, vaan se olisi halunnut mennä sen takana olevalle metsäpolulle (joskus todella kauan sitten on joskus talvella kuljettu siitä kun siinä on ollut jotain moottorikelkkareittejä). Kyseinen kohta Mansikkamaanlenkillä on about puolivälissä lenkkiä ja siitä olisi päässyt suorintatietä kotiin ns linnuntietä, mutta se on siis joskus talvikuljettava reitti, nyt oletuksena on että olisi ollut hetken matkaa polkua sitten yhden suuren ojan ylitys, joku pelto, taas jotain metsää jne eli melkoinen ryteikkömatka jos suoraan kotiin tuosta haluaisi mennä.
Mutta hyvin se mummo siis vaistoa suorimman reitin kotiin, hassu otus 💛
(ei toteltu koiraa vaan kierrettiin lenkki normaalisti kotiin teitä pitkin)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti