Mun päänsisällä. Johon olen vuosien varrella juurruttanut itseni. Epätosia lauseita joita olen todeksi itselleni luullut:
- jos kisaat, sinun täytyy saada luokkanousunollia
- jos kisaat, sinun täytyy nousta (mahdollisimman pian kolmosiin)
- jos kisaat, sinun täytyy kerätä sm/karsinta-nollia
- jos kisaat, sinun täytyy valioitua (ts sen koiran)
Kun nämä kohdat eivät toteudukaan
- olet paska
- sinusta ei ole mihinkään
- koirastasi ei ole mihinkään
- vaihda koiraa / rotua
- haali itsellesi koiria, kyllä niistä jonkun kanssa toteutat sen mitä kaikkien aksaajien kuuluu tehdä.
***
Lueskeltuani hieman taaksepäin tätä "Lennokas-näppis" -kategoriaa totesin, että olen jaaritellut näköjään jo olan takaa ja kyllästymiseen asti tätä samaa aihetta. Jatkan silti vielä ;D
Vaikka olen kuvitellut sisäistäneeni jo parikin kertaa lauseen
"mun ei ole pakko tähdätä maailman parhaaksi agiliitäjäksi ollakseni varteenotettava agilityurheilija"
(paino sanalla urheilija, ei mikään harrastelija - pah! semmosille)
Niin. Silti se selkärankaan kipristynyt "jos kisaat, sinun täytyy..." väännelmä nostaa päätään ja omat "kunhan tässä nyt vähän reenitään" jutut häviää mielestä. Varsinkin, kun en arvosta niitä "kunhan nyt takapihalla vähän temppuillaan" -harhakäsityksiä. Tai en halua kuulua niihin. Sitä en halua, mutta kuitenkaan en kuulu niihin The Oikeisiin Aksaajiinkaan (T.O.A).
Tavoitteet vääristävät mielen(i)
Aikoinaanhan aloin Merrin kanssa harrastamaan agia koska
a)se vaikutti hauskalta lajilta
b)halusin jotenkin aktivoida aktiivista koiraani (eli jotain mielestäni piti harrastaa, ja toko ei silloin iskenyt)
Tavoitteita ei ollut. Muuta kuin se, että opitaan esteet ja pystytään tekemään niitä muutaman esteen sarjoissa. Lopulta päädyin kuitenkin kisaamaankin ja se oli kaikesta jännyydestä huolimatta niin kivaa, että halusin kisata yhä enemmän ja enemmän. Tavoitteena oli nousta kakkosiin - mutta se tavoitekin tuli vasta kymmenien ykkösluokkien starttien jälkeen. Vahingossa noustiin yhtenä viikonloppuna kolmosiin, jossa tehtiin kymmeniä yliaika nollia ja jokunen oikee nollakin. Painiskelin tavoitesuossa silloinkin, mutta tiesin ettemme ikinä realistisesti keräisi sm-nollia enkä haaveillut valioitumisesta.
Kun Nemi tuli meille, siitä näki heti, että se on irtoavampaa mallia kuin Merri. Ja nopeampi. Mun olettamus meidän agilitytaipaleelta nousi heti jonnekin pilviin. Kuvittelin, että nyt mulla on nopea koira - eli ihanneajat eivät ole enään ongelma. Merrin kokemus ja taidot (ja meidän hioituminen parivaljakkona yhteen) lisättynä Nemin irtoavuudella ja yleisellä nopeudella. Jess! Täältä tullaan sm-kisat!
No mutta. Nemistäpä tulikin maxi. Ei siitä tullut uutta medimerriä. Eikä sitä ohjattu/ohjata kuten Merriä. Ne asiat mitä olin Merrin kanssa agista oppinut sain unohtaa. Mutta ei niitä niin vain unohdeta, kun ovat selkänahkaan hiipineet. Vieläkään en osaa, en ymmärrä maksien sielun elämää. Sen takia on tehty lukemattomia kieltoja radalla kun mä en osaa ohjata maksikoiraa oikein hypyille.
Ei noussut Nemi heittämällä kolmosiin. Ei kerätty sm-nollia. On se nopeempi kuin Merri. Täydellisellä ohjauksella aikakin riittäisi ihanneaikoihin. Ehkä siihen välillä tarvittaisiin myös nopeempi ohjaaja, paremmat jalat. Mutta yleensä riittäisi kyllä kunnon ohjaus.
Panostus lajiin
Jos mä vaan puuhastelen (ilman the tavoitteita) niin miksi mä en sitten tyydy harrastamaan koiraseurassa. Miksi mä maksan mansikoita koirareeneistäni? Jos en kerta tähtää edes minnekään "seuraavalle tasolle". Ei se ole niin mustavalkoista. Vaikka mä olenkin niitä kummia kisaajia jotka kisaavat vain kisaamisen vuoksi, "annoin pikkusormen - se vei koko käden", niin en mä silti halua junnata paikallani. Noh, noh, eihän seuroissakaan junnata paikallaan - kehitys kehittyy sielläkin. Tiedän toki. Mutta: kylmä halli, kymmenisen koirakon ryhmä, kouluttaja joka katsoo koiraani nenänvarttapitkin (ajatellen eihän tuo ole edes oikea agility/harrastuskoira) ja sanoen "juokse lujempaa" , "uusi yritys" ja/tai "seuraava". Niin, nuihin en halua enää palata. Noh, olihan siellä koirakerhossa myös joitakin hyviä kouluttajia. Eikä kaikki olleet roturasisteja - kukaan joka tän ehkä nyt lukee ei varmaan myönnä olevansa roturasisti. Mutta se tuntemus mikä itselleni on tullut niin ... Ja tämä ei liity pelkästään koirakerhoon vaan myös joihinkin erillisiin maksullisiin reeneihin joissa olen joskus käynyt.
Sisarkateus
Se mikä on hiertänyt vuosien mittaan mieltäni - niin äärimmäisen noloa kuin tämä kenties onkin myöntää, on se kateus jota olen tuntenut kanssa harrastajia kohtaan. Miksi muut nousevat niin helposti (helpon näköistähän se ainakin on) kolmosiin - siinä missä me kerätään kasapäin hyllyjä? Lukemattomat kaverit ovat olleet hetken ykkösissä tai kakkosissa yhdessä meidän kanssa - mutta nyt jo kisanneet vuosia kolmosissa (menestystä niittäen). Sitten on myös ne, jotka ovat nousseet kiiturien lailla sinne kolmosiin ja sitten siellä todenneet, että "ai perskules - ihanneajat ei riitäkään" - tai "tällä tuloksilla päästiin alemmissa luokissa palkinnoille ja nyt ollaan tulosten tehneissä häntäpäässä".
Rodussako ratkaisu kaikkeen
Tietysti. Kaiken tämän asioitten veulaamisen ja päässä pähkäilyn seurauksena olen minäkin sortunut miettimään ratkaisiko jonkun muun rotuinen koira kaikki mun ongelmat agilityssä. Minustakin tulisi se, T.O.A. jos minulla olisi Rotu the Tykki. Just nyt, en näe itseäni siinä tilanteessa. Tällä hetkellä ajattelen, että olen enemmän rodusti (tietyn rodun harrastaja/omistaja) kuin agisti. Ensin tulee rotu ja muu koiraelämä ja vasta sitten agility. Kuitenkin. Se, että muut tekevät noin. Siis vaihtavat rotua (tai lisäävät rotuvalikoimaansa) paremmin lajiin kenties soveltuviksi, niin ... ihan kaikkeen rauhaan vaan :)
En mä silti sano, että meillä olisi pelkästään ruotsinlapinkoiria aina. Enkä mä sano, etteikö meillä joskus olisi joku T.O.A -väen Oikeeksi Aksaroduksi hyväksymä koira. Tällä hetkellä en halua ajatella sen tarkemmin sen seuraavan koiran rotua, sukua, sukupuolta, kotimaata jne - koska se jotenkin samaan aikaan tarkoittaisi sitä, että sysäisin Merriä tai Nemiä kohti kuolemanpolkua. 
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti