Olen ollut koko viikon flunssassa, olin useita päiviä pois töistäkin (ja jätin jopa hurlumtokot väliin tiistai-iltana) tuon tauteilun takia. Aattelin kuitenkin, että poden taudin rauhassa pois, jotta voin kisata lauantaina. Agi ennen kaikkea eikös joo?! Kävi toki mielessä, pahiten taudissa rypiessäni, että josko pyytäisin jonkun muun ohjaamaan Nemiä. Mutta kukapa sitäkään olisi innostunut ohjaamaan? No, eihän sitä tiedä kunnen edes kysynyt, mutta kuitenkin. Agikisoihin itse vaikka pääkainalossa.
Flunssa ei nyt varsinaisesti parantunut kokonaan, mutta hälveni kuitenkin. Mutta en kuitenkaan ollut mitenkään innosta soikeena. Sellainen "tattadadaa kun tää on sikakivaa" fiilis ei löytynyt edes kisapaikalta. Juttelin masentuneita muutamalle kaverille. Ja ajatukset olivat saavuttamattomissa tavoitteissa. Kaikenlaista keittiöpsykologiaa tuli mietittyä mm siitä, että onko kouluaikojen lynttäysmenttaliteettiliikuntatunneilla (tai millä tahansa tunneilla) kuinka paljon vaikutusta sille ettei aikuisenakaan usko pärjäävänsä kilpakentillä. Voitonnälkää ei löydy. Uskoa oman tekemisen onnistumiseen ei ole. Epävarmuus nakertaa mielessä vaikka tietää varsin hyvin, että kun elävän olennon kanssa yrittää tehdä yhteistyötä niin epävarmuuttaan ei saa näyttää. Tai sitä ei saa edes olla, koska jos on epävarma niin koira kyllä vaistoaa sen. Ja Nemin kanssa ei voi edes pelastella, mitä Merrin kanssa pystyi tekemään. Nemin kanssa täytyy olla selvät sevelet koko ajan. Ja täysi varmuus tekemisestä.
... kaikenlaista tuli siis ajeteltua kisojen aikaan ja niiden jälkeen.
edit. pari viikkoa on mennyt ja tämä kirjoitus maannut luonnoksissa. Radoista en enää kauhiasti muista, mutta niistä kumpusi kuitenkin hyvää mieltä aksaharrastelun mielykkyydestä ilman hampaat irvessä risukasaan menemistä.
Radat tuomaroi Tuomo Pajari. Me tehtiin hylkyjä. Eikun joo, yhdeltä radalta tuli kymppi ja yliaikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti