Aikoinaan lopetin pelastuskoirailun kun musta tuntui, että multa vaadittiin sellaista mihin mä en vaan kykene. Reenit kerta kaks viikossa eivät riittäneet, olisi pitänyt kouluttautua itsekin (ensiapu, suunnistus jne). Noh jonkun etsintäkurssinhan silloin aikoinaan kävinkin. Mutta siis harrastelijoita ei katsottu hyvällä silmällä. Tavoitteen täytyi olla oikea hälykelpoinen pelastuskoirakko. Mikäs siinä, heitä varmasti tarvitaan, mutta koin, että minusta / meistä ei ole siihen.
Samaan syssyyn koin jonkinlaista agilityautuuden heräämistä, tai mitä lie. Olin oppinut jotain ja olin syöksynyt kuplaan jossa kuvittelin, että voisin edetä sinne jonnekin. Saavuttaa jonkun The Jutun. Niinpä haikein mielin jätin pekoilun taakseni ja aloin "tosissani" panostamaan agilityyn.
Noh, mitään ei saavutettu. Enkä tänäpäivänä kyllä ymmärrä itseäni, että minkä takia kuvittelin agilityn olevan sen erilaisempaa kuin sen pekoilun. Jos en uskonut pekossa meihin niin miten se aksa olisi ollut sen helpompaa? Tai miksi me siinä oltaisiin muka pärjätty paremmin kuin pekossa? Joka kuitenkin on lappalaiskoirille melko luontaista itsensä toteuttamista? Toisin kuin aksa joka ei ole noille se kaikkein luontevinlaji (tietysti mä myönnän sen, että agiin on muita rotuja jotka taipuvat siihen mun rotua paremmin).
Monesti olen sitäkin miettinyt, että miks mä en peko-ajoista muista että mun jalat ois ollut ihan irtipoikkija pinossa joka reeni-illan jälkeen? Täytyihin niiden olla. Aina epätasaisessa maastossa kävelyä. Nilkan täytyi olla ihan muussina joka reenin jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti