Totuus löytyy kaurapuurosta

Tajunnan virtaa. Tämä ei tunnu muuttuvan yhtään selkeämmäksi, vaikka tarkoitus olikin ensin pähkätä ja sitten jäsennellä fiksummaksi. Fiksuus on nyt vaan kaukana.

Tässä tulee siis se selite, jonka aiemmin lupasin.

---

Voimakkaan ahdistuksen vallitessa itku voi helpottaa oloa.
Lähde:  http://fi.wikipedia.org/wiki/Itku

-          Miksi kirjoittaa blogiin vain hyviä asioita, mitä niistä oppii. Ei elämä ole pelkkää hymyä. Tai mistä tietää että menee loistosti jos ei ole mitään mihin verrata. Seuraan hirvittävän montaa eri blogia, ja jotkut on sellaisia mitkä ihmetyttää mua. Miksi kirjoitetaan vaan ne hyvät asiat. Tai miksi väitetään, että kaikki asiat menee loistosti. Ei kellään voi kaikki jutut mennä huippuhyvin – en todellakaan usko sellaiseen. Ei edes Hannu Hanhilla. Mihin ne sitten vertaa niitä loisto, loisto, loisto treenejään/kisojaan/elämää ylipäänsä jos aina vaan kaikki on superia?

-          Mulle on nyt ihan sama mitä TE tästä tai jostain muista mun raapustuksista ajattelette. Ehkä, kait. Mä en kirjoita tätä teille, vaan itselleni. Vaikka toisaalta. Miksi sitten julkaista raapustus? Täällä kirjoitus on tallessa (niin kauan kunnes vuodatus lakkaa olemasta). Ja toisaalta ehkä haluan, että jotkut teistä tietävät. Jos jaksavat lukea itkupotkuraivari-itsesääli-masennuksiani  Ja toisaalta, jotkut asiat käsittelen vain helpommin kirjoittamalla. Niin on aina ollut. Terapeuttista, tai jotain.

-          Koiria treenatessa, kun kirjoittaa treenien/kisojen kulun ylös niin samalla tiedostaa paremmin mitä tuli tehtyä ja ehkä tekee  ja muistaa tulevaisuudessa kyseisen asian paremmin. Kun aiemmin olen ottanut tuon helvetin jalan mukaan näihin treenitarinoihin, niin mikä jotten analysoisi sitä nyttenkin blogiini. Sitä paitsi, niin ärsyttävää kuin se onkin, niin jalat vaikuttavat tähän lajiin (agi agi agi, mistäpä muustakaan sitä puhuttaisiin) niin valtavasti.

-          Järki-minä analysoi, tunne-minä koki eilen naurettavan romahduksen. Enkä todellakaan tiedä että helpottiko. Koko romahdus tuntui tulevan niin yhtäkkiä. Mutta se on se ketutus, raivo omaan itseensä, mikä vaan kyti kyti ja tuli ja valloitti.

-          Oma luonto. Jos vituttaa tarpeeksi niin sitten myös itkettää. Asia mikä pistää ketuttamaan välillä oikein urakalla, mutta johon ei pysty vaikuttamaan.  Ja selvennykseksi vielä, kouluttaja ei ketuttanut, koira ei ketuttanut vaan nuo jalkat.

-          Kouluttaja. Kiva sellainen, joka yrittää keksiä toisia tapoja tehdä asioita. Mutta mistäpä sekään tietäisi keksiä niitä jos koulutettava ei sano mitään. Mutta siinä loppuvaiheessa oli kyllä turha sanoa mitään, vaikka se ”romahdus” tulikin kuin puun takaa siinä autolla Nemiä autosta ottaessa (ennen jäähylenkille lähtöä), niin kaippa sen jotenkin siltikin tiedosti.

-          Ryhmä/treenikaverit on outoja. Siis ne ei välttämättä ole outoja outoja, mutta en tunne niitä entuudestaan. Nolostus, ne ei vielä tiedä mun taustoja. Kait. Josta seuraa vieläkin suurempi tiedostaminen omista paskoista jaloista. Voi kettu mikä säälittävä masennus-kierre, itsesääliin vajoaminen voi alkaa.

-          Tukijalka. Tukijalkani ei ikinä ole oikea –jalka, jos teen asian siis vaistomaisesti – ajattelematta. Oikea jalka voi olla tukijalka vain  jos   t i e d o s t a n asian tarkasti. Enkä mä siltikään tiedä onko se oikeasti tukijalkana, kunhan on siinä mihin se käsketään.

-          Mä en luota mun oikeaan jalkaan, mikä näköjään vaikuttaa ihan älyttömän moneen asiaan.

-          Peruuttaminen. Mikä helevetti siinä voi olla niin vaikeaa. Totuus on kuitenkin se, että mä en osaa/pysty peruuttamaan ns luontevasti. Niin, että peruutus olisi itsevarmaa ja samalla voisin ajatella/tehdä jotain muutakin. Koko pienen (?) blondin ajatuskapasiteetti menee siihen ”ota nyt askel, ensin vasen jalka ja sitten se o i k e a” ja siltikään Se Oikea ei tee reipasta askelta. &%/%&/¤(

o   Yritin tätä eilen kotona. Ihan vain muutaman metrin matkalta. Siis sitä helkutin peruuttamista. Kun eihän se voi olla niin vaikeaa. Kyllä ne mun jalat liikkuu, mutta se toinen askel. Ts joka toinen askel, sillä oikealla tehdyt ovat epävarmoja. Väkisten tekee mieli kääntyä edes hivenen. Ehkä sitä oppisi, jos alkaisi peruuttamaan joka paikkaan?!?

-          Tuli mieleen vanhat koululiikuntamuistot. Ihan joskus alaluokilla huomasin, että jotkut asiat ei luonnistu minulta. Sen jälkeen työnsin ne kammioon ”ei avata koskaan”. Siis en vain suostunut tekemään niitä asioita.  Sanoin, opeille ”ei onnistu” ja tein jotain muuta. Jos tein.

-          Se eilinen treeni. Eli mitä tehtiin.

o   Pujotteluun lähetystä. Nämä menivät muutoin ihan hyvin (ei nyt mitään hirmu imutusta, mutta nykytaitoon nähden hyvin kuitenkin), se houkutusputki ei houkuttanut Merriä yhtään. Ei se edes nähnyt sitä. Kun siitä Rasiasta on nyt tullut sellainen The Juttu. Rasia tietty odotti siellä pujottelun päässä. Mutta kyllä se koira murmutti. Haukkua motkotti samalla kun pujotteli puolikkaat kepit loppuun ja juoksi sinne rasialle. Koiruus on myös hassu kun se tuo mulle sitä rasiaa aina ihan tohkeissaan ”avaa nyt tää”

o   Puomin alastulokontaktia. Merri on alkanut kiinnittämään katseensa jo enemmän palkkaa kohti eli eteenpäin kuin vain tuijottamaan mua. Selvää edistymistä siis

o   Twisti harjoitus. Aita-takaahyppy=aita *tähän kohtaan se twisti* - takaahyppy=aita. Tuossa noiden kahden takaahypyn välissä olisi pitänyt peruuttaa parin metrin matka. Mulle Mari kehitti toisen tavan. Eli en peruuttanut. Vaan otin koiran hypyltä vastakkaisella kädellä matkaan, sitten vaan piti muistaa vaihtaa käsi riittävän ajoissa ja lähettää sillä koiran puoleisella kädellä sinne vikalle takaahypylle. Eka kerta meni paremmin kuin luulinkaan, Merri haki hienosti sen ekan takaahypyn ja jatkossa vain pidätin koiraa liian kauan käsissäni. Siis siinä vastakkaisessa kädessä ja se rupesi huutamaan.  Jatkossa sitten en enää luottanut tarpeeksi koiran osaamiseen vaan saattelin sitä –vaistomaisesti- liikaa sinne hypylle. Jolloin se jatkokaan ei onnistunut kun jäin odottamaan koiraa ihan liikaa. Mun perisynti. Tehtiin tämä treeni muutamia kertoja, jotkut yritykset menivät paremmin kuin toiset. Saatiin kotiläksyjä treenata sitä takaahyppyä siitä sen siivekkeen kohilta. Eli ei niitä lisä-apu-askelia kohti sitä siivekettä mistä kautta koira kiertää sinne taakse.

o   Vika treeni. Koira putkeen-takaahyppy-peruutus-ja vika hyppy (en nyt muista miltä puolelta se vika hyppy piti tehdä, eikä sillä ole tämän tarinan kannalta mitään väliäkään). Tarkoitus siis oli heittää yhen askelluksen avulla koira sinne takaahypylle. Niin, että itse oli mahdollisimman kaukana ts lähellä sitä ei kierrettävää siivekettä. Josta vain muutamia askelia peruuttaen, reiluja ja reippaita askelia, ihan siivekkeen vieressä. Sitten käännös ympäri kohti seukki hyppyä, niin, että koira jäisi ohjaajan vasemmalle puolelle. Ei sen hankalampaa. Teoriassa. Käytäntö olikin ihan tarina. Yritin koiran kanssa ja ilman koiraa. Tein jotain juttuja selkäytimestä ja huomasin tehneeni ihan eri juttuja kuin piti. Otin tiputipu –askelia. Päädyin kauas kauas siitä siivekkeestä. Ja ties mitä kaikkea.

Oikealla jalalla peruuttaessa vaistomaisesti alkaa kääntymään, edes hieman, ja peruuttaminen ei ole enää peruuttamista.

 Jos sitä pelkää sitä siivekettä, että siihen törmää. Niin mitä ketun väliä vaikka törmäisikin?