Mulla ja Kikillä siis. Mä pidän Kikille puruluuta - ja se syö sitä luuta tietty. Jos tiputan luun niin koira tyyrää sen uudestaan mulle pidettäväksi. Ei harrastuskaveri saa sillä tavoin luistaa tehtävästään ;-) Joku voisi ajatella, tai ehkä ajatteleekin, että melkoista pomotusta koiranpuolelta. Ehkä niin. Mutta nämä on sellaisia pieniä askelia (kuvainnollisia) mitä tapahtuu minun ja pennun välillä. Eli että se oma-aloitteisesti tulee mun liki. Se ei ole siis pienestä pitäen ollut mikään vierikoira, vaikka olenkin sitä paljon pitänyt sylissä jne. Toki se on ottanut paljonkin kontaktia kun on tehty jotain, ts se hoksas kauan sitten, että nameja saadakseen kannattaa ottaa kontaktia. Mutta nyt puhun erilaisesta yhdessä olemisesta - toisen hyväksymisestä. Kyllä meistä vielä kavereita tulee ja Kikikin huomaa, että voin olla jotain muutakin kuin (pelkkä) purulelu sille ...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti