...minulla oli sellainen jännä ajatus aikuiseksi tulemisesta, että sitä muuttuisi jotenkin erilaisemmaksi. Tai toki erilaisemmaksi muuttuikin ;) Mutta siis, että olisi automaattisesti aivan joku muu. Sellainen kuin muut. Tietyn kaavan mukaan. Ajan myötä toki huomasin, että olen mikä olen enkä muuksi muutu - automaattisesti sitä ei herää tajuamaan, että kas "nyt minulla on arvostettu oikea ammatti ja työpaikka, omakotitalo, 2,2 lasta, farmariauto, kultainennoutaja, aviomies ja loma kanariansaarilla kerran vuodessa" - tai jotain muutavastaavaa mitä ikinä pienenä kuvittelinkaan aikuisten elämään kuuluvaksi.
Silti. Vaikka olin tämän kaiken tiedostanut jo aikaa sitten. Niin kun aloin harrastamaan ja kisaamaan koirien kanssa, niin jotenkin jossain välissä hairahduin ajatuksissani samankaltaisille harhapoluille. Ei, ei sellaisille, että koirani olisivatkin jonain aamuna herätessäni kultaisianoutajia. Vaan siis siihen, että nekin noudattaisivat sitä kaavaa jota olen niin usein päässyt todistamaan kanssatovereiden koirista. Tai harrastus/kisaurista.
Haihattelin ajatuksia nopeista luokkanousuista, sm-nollista, ja jopa valionarvoista. Seurasin sivusta kun "ne muut" toteuttivat näitä uria ja riuduin jossain aallokossa - nopeita syöksyjä pohjamutiin ja sieltä hetkeksi aallonharjalle toivomaan sysäyksiä kohti tuota uraa, jossa voisi varailla majoituksia sm-kisoihin ja tilata leipomosta valiokakkuja.
Sitten. Jostain puun takaa tuli seesteisyys ja mielenrauha. Tajunnanherätys siitä, että olen vain minä - ja juuri minä. En haihattelujen tulos. Ei ole väliä, että mun elämä ei mene aksaamisessakaan niin kuin muiden. Joten, keskityn vain nautiskelemaan aksa-addiktiostani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti