Olen yrittänyt viime aikoina pohdiskella, että olenko sinut sen asian kanssa, että minulla ei ole (eikä ihan lähikuukausina tule olemaankaan) ns kisakoiraa. Että olenko minä sen kanssa sinut vai en. Rassaako se minua kuinka paljon (ilmeisesti rassaa kun kerta sitä mietin).
Koskaanhan en ole ollut kunnianhimoinen - ainakaan siten miten se ehkä varsinaisesti ymmärretään. En osaa tavoitella kärkisijoja, en osaa taistella paremmuudesta muiden kanssa. Jos olisi halunnut pärjätä esim aksassa niin olisi pitänyt kyetä oikeasti haluamaan ykköspallille. Ei sinne pelkällä halulla toki pääse kukaan ;-) mutta jos olisi halu menestyä niin luultavasti yrittäisi hieman enemmän.
Agilityssä kilpailin paljon, kymmeniä startteja vuodessa, silloin kun minulla oli siihen soveltuva(t) koira(t). Rakastin monia asioita agilitykilpailemisessa. Kilpailin paljon vaikkei tavoitteena ollutkaan valionarvot tai arvokilpailut.
Sanon mitä sanon, mutta yksi nosen viehätys on siinä, että lajissa on mahdollisuus mennä kokeisiin. Kokeet ovat virallisia, olematta virallisia. Eli Jalostuskoiranettiin tuloksia ei saa kun se ei ole Kennelliiton alaista toimintaa.
Keskeneräisellä koiralla ei tod kannata mennä kokeisiin. Todella pitkä matka pitää vielä kulkea, että Kiki olisi valmis esim tokokokeisiin - jos ollaan hirmu ahkeria niin ehkä vuoden päästä alokasluokkaa voisi harkita? Sekin tuntuu kyllä aika utopistiselta ajatukselta ;-)
Muita koelajeja me ei sitten harrastetakaan. Rallytokosta sanotaan, että se on "matalan kynnyksen laji" - ko sanontaa en käsitä alkuunkaan. Minulle sen lajin kynnys on korkeampi kuin kiinanmuuri. Eikä me siinä päästäisi sitä paitsi koekentille yhtään sen sukkelammin - se olisi uusi laji minulle, joten opeteltavaa olisi sekä koiralla että ohjaajalla todella paljon.
Ehkä mä ilmoittelen Kikiä (/koiria) vaan kohta kovasti näyttelyhin ja tyydytän kisanälkääni sillä? :-D Tosin niissä pärjääminen on ihan arpapeliä; tykkääkö tuomari just tänään meidän karvakorvasta vai ei?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti