Sankaritarinat

Jotkut koirat lähtevät saappaat jalassa.

Niin kuin Merri teki. Samalla viikolla kun se perjantaina lopetettiin niin vielä tiistai-iltana oltiin normaaleissa tokotreeneissä ilman tietoakaan siitä, että se viikko ja ne treenit olivat viimeiset.

Mutta entä jos ei tulekaan mitään the kuolemantautia, mistä silloin tietää, että aika on tullut täyteen?


Onko Nemi "vain vanha koira" vai pitäisikö mun päästää jo irti? Olenko paska ihminen jos / kun edes ajattelen sellaista. Hirveitä sanoja, hirveää tekstiä. Pitkin syksyä olen asiaa miettinyt ja keskustellut niin Eetun kuin hierojan ja eläinlääkärin kanssa aiheesta. Vääjäämättä se päivä lähestyy kun täytyy antaa Nemin mennä Merrin luo.

Joskus aiemmin kirjoittelin siitä kuinka nautitaan niin kauan kuin Nemi täällä on ja ihme kun se on elänyt näinkin/niinkin pitkään jne. Tästä raapustuksesta on ainakin puol vuotta ja edelleen mummo köpöttelee menemään. Yleensä aamuisin se tykkää käydä ihmeen pitkilläkin lenkeillä, kunhan ei mennä liian lujaa. Paitsi kotiinpäin.

Ne hetket olen painanut sydämen sopukoihin. Muistikuvan siitä näystä kun reippaasti yli neljätoista vuotias Nemi painelee kevyttä ravia naru pitkällä kotia kohti. Ruokakuppi vahvasti mielessään. Sen liike on silloin -edelleenkin- ihanan kevyttä ja rentoa kun se määrätietoisesti etenee, välillä vilkaisten taakse, että tulkaa nyt hidasteet. Tai katsoo paheksuvasti Kikiä joka jotain nuuskuttelee ja hidastaa menoa kun Nemillä on kiire syömään.


(jutun punainen lanka katosi, sellaista se välillä on)


edit. piti vielä tulla sanomaan, että kukaan ei ole sanonut mulle, että "katoppa tuota Nemiä, eikö sen olisi aika jo mennä" eli oon vaan terapoinut itseäni ja keskustellut erinäisen joukon ihmisiä kanssa koirasta ja aiheesta. Ja sanonut, että jos itse tulen sokeaksi koiralle enkä huomaa jotain niin sanokaa mulle. Koska mä en halua olla se ihminen joka kiduttaa viatonta eläinparkaa pitämällä sen tässä maailmassa vain siks, että mulla tulee sitä suunnaton ikävä sitten kun sitä ei enää ole.