Vuosien varrella -siis näinä vuosina kun olen koiria/koirien kanssa harrastanut- on koiraharrastepiireissä ollut ihmisiä, joista on ajatellut, että nuo ovat olleet aina. Ns vanhoja tekijöitä tai muuten vaan pitkään kuvioissa olleita. Sitten jonain päivänä sitä havahtuu ajattelemaan, että Se Tyyppi on muuten kadonnut kuvioista. Että mikähän sai sen jättämään tämän harrastuksen / tämän piirin. Joskus syynä on ihan vain kyllästyminen aktiiviharrastamiseen, perheenlisäys (ei ehdi enää - jotkut ehtivät silti - mutta kaikki eivät), koira sairastuu/kuolee, muutto muualle, mitä kelläkin. Vain ko tyypin lähimmät henkilöt tietävät todellisen syyn. Jos niitä lähimpiä tyyppejä siis on (toivottavasti kaikilla on).
Joskus näkee netissä juttuja siitä, että lapsia kiusataan, kun kaikki eivät ole kaikkien kavereita. Olen sitä mieltä, että ikään katsomatta, ketään ei voi pakottaa olemaan toisen kaveri / ystävä. Se, että kuulutaan samaan ryhmään, on samoja mielenkiinnonkohteita, ei tee vielä keistäkään ystäviä. Olipa sitten kyseessä luokkatoveri, hiekkalaatikkokaveri, työkaveri, ollaanpa samassa treeniryhmässä, käydään samoissa kilpaluissa, harrastetaan samaa lajia, tykätään samasta musiikista/suklaasta/koirarodusta jne jne.
Siinä missä koiraharrastus / koiranomistaminen antaa paljon, niin se myös ottaa paljon. Tuttava/kaveripiiri laajentuu ihan mahdottoman paljon erilaisten kuvioiden kautta (lappalaiskoirapiirit, muut rotupiirit, agilitypiirit, näyttelypiirit, treeniryhmäpiirit, asuinalueen muut koiralliset, tokopiirit, ...).
Siinä sitä sitten paistattelee vuosikausia piirissä jos toisessa. Mutta jos hyppäät piiristä ulos, niin olet piiristä ulkona. Simppeliä ja niin totta. Elämää, ja ymmärrettävää sellaista.
Vuosien varrella on -onneksi- löytynyt myös tyyppejä 💕, jotka näkevät elämää muuallakin kuin omalla hiekkalaatikollaan (ts omassa piirissään). Tyyppejä, joiden vuoksi jaksaa nähdä vaivaa - ystävyyssuhteet ovat molemminpuoleista "työntekoa", joidenkin vuoksi sen työn tekee mielellään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti