Viime viikolla yks päivä kun olin koiran kanssa kotona, niin sain ajatuksen. Kun olin lähdössä koiran kanssa lenkille. Ensin aattelin, että entä jos en komentaisikaan koiraa jos se alkaa haukkumaan - en tekisi muuta kuin pysähtyisin ja oottasin niin kauan, että se vaikenee ja jatkaisin sitten vasta matkaa. Ei aikatauluja, ei kiire minnekään. Ehkä noin voisi tehdäkin, jos mun kärsivällisyys vain riittäisi - tai matkan varrelle sattuisi vähän ärsykkeitä. Eihän Nemi pitkään hauku monellekaan asialle, mutta useasta asiasta pitää ilmoittaa eli kertoa ees pikaisesti.
Noh, ei tossa vielä mitään. Mutta sitten aattelin, että kun en ny jaksa niin miettiä, että mikä lenkki tehtäisiin, niin saakoon Nemi päättää minne mennään. Kunhan ei mua mihinkään puskaan kisko, tai kenenkään pihalle.
Lähettiin sitten ensin alkuun pikkupäiväkotilenkille. Mutta sitten painuttiinkin jo mettään, siis polulle joka johtaa kohti lähellä olevaa leikkipuistoa. Sen takaa lähtee yks polku mitä talvikaudella kuljetaan useinkin. Kesällä se on vähän turhan märkä, mutta nyt ole jäistä eikä märkää joten siellä pystyi kulkemaan. Lammen kierron jälkeen normaalisti käännytään vasemmalle ja siitä kun menee vähän eteenpäin niin päätyy joko Kaista-ahon takamaille, hakkuuaukiolle (jossa ennen muinoin meni polkuja ja mukavia mettäreittejä) tai sitten Kaista-ahon asuma-alueen teille (ja sitä myöten voisi mennä kotiin tai Mansikkamaalle tms).
Mutta. Nyt ei ollut normaalisti. Vaan Nemi tahtoi oikealle. Siitä pääsikin eteenpäin eli sinne oli tullut jotain traktorinrengas/metsätyökone reittejä. Välillä oli tosi haastavaa maastoa kun osa väylistä oli vesittyny, oli vähän jäätä lätäköiden päällä muttei niille tohtinut astua. Siellä sitten yritin kattella minnea astua ja menimme eteenpäin. Mä kuvittelin tietäväni suurinpiirtein missä oltaisiin, koska olin aeimpina talvina seikkailut kutakuinkin samoilla kulmilla. Milloin päätyen Kaista-ahon hakkuuaukion kautta pois metsästä ja milloin tullen Isomaanahonkankaalle.
Pienemmän hakkuuaukion jälkeen ylitettiin yks oja ja tultiin isommalle hakkuuaukiolle. Jonka mä luulin olevan takanurkka siitä Kaistiksen hakkuuaukiosta. Mutta kun oltiin kuljettu aikamme tätä ojan jälkeistä hakkuuaukiota niin tajusin että se ei jatkukaan sen enempiä vaan tuli reuna vastaan ja jonkinmoinen metsä. No, metsästä löytyi polku, joten aattelin, että tämän täytyy johtaa jonnekin. No, se polkupa johtikin sitten suolle. Siinä sitten kuljin suolla, katsellen taas tarkkaan, että minne astun, koska näytti paikka paikoin aika märältä (daa, oltiin suolla!). Onneksi mättäät olivat jäässä joten pystyin kulkemaan siellä. Pysähdyin toviksi ihmettelemään tilannettamme. Koitin kuulostella autojen tms liikenteen / minkä tahansa ääniä, että mihin suuntaan siitä sitten olisi viisasta lähteä. Jatkettiin matkaamme suon läpi. Sitten tuli ryteikkö, ja oja. Ylitettiin oja ja puskettiin ittiämme eteenpäin, eri reittejä valikoiden. Aurinko paistoi ikävästi silmiin. Nemi oli välillä enemmän ja vähemmän tohkeissaan jostain jäljistä. Pidin sen hihnassa, ku se oli tosiaan välillä vähän turhankin riemuissaan...
Jos oltaisiin päästy sinne tutulle hakkuuaukiolle niin oisin voinut päästää sen vähäks aikaa pörräämään irti, mutta vieraassa maastossa en viittiny, varsinkin kun lähinnä olin ettimässä reittiä ulos paikasta nimeltä "hukka".
Aikamme marssittuamme varvikossa löysimme taas jonkun traktoriuran. Ensin se oli ihan selkeä, ja sitten muuttui pusikkoiseksi. Kunnes siitä selvästi huomasi sen olevan putki kohti valoa. Oltaisiinko joku sata metriä kävelty sitä kun tajusin, että "jes!" saavumme kohta tielle. Tie oli soratie. Nemi olisi halunnut vain ylittää sen ja jatkaa takaisin metsään (tien toisella puolellakin meni jokin mettätie/polku). Niin seikkailunhaluinen en kuitenkaan ollut. Päättelin, että tien täytyy olla Koitelintie, siis se tie mikä kääntyy Jäälin shellin jälkeen kohti Koitelia. Hetken pohdin, että kannattaisiko minun kääntyä oikealle kohti Kuusamontietä/Jääliä vai vasemmalle kohti Koitelia. Koitelista olisi nelisen kilometriä kotiin ja sieltä Jäälin shelliltä viitisen kilometriä. Ei ollut mitään käsitystä kumpi noista paikoista oli lähempänä sitä pistettä mistä olin metsästä puikannut sille tielle. Päätin lähteä marssimaan kohti Koitelia, koska sieltä on mukavampi reitti kotiin kuin mitä se Kuusamontien viereinen pyörätie.
Aika pitkästi sitä hiekkamaantietä sai kävellä ennen kuin olimme Koitelissa. Hieman ennen Koitelia Nemi haukkui yhen oravan puuhun, Koitelissa päästin sen veteen (en toki irti), ei halunnut koira uida, mutta jano sillä oli (ainiin, oli se metsässä rikkonut yhen lätäkön ts jään siitä lätäkön päältä ja juonu siitä vettä, fiksu koira). Hieman Koitelin jälkeen haukkui toisen oravan puuhun ja tervehti Ylikylän koiria (eli sai kaikki koirat matkamme varrelta haukkumaan ;D ).
Tähän "päätä sää" lenkkiin meni kolme tuntia aikaa. Hieman ennen kuin oltiin kotona Nemi vielä ehotteli, että käännyttäskö tuonne tai tuonne. Joten ei se ainakaan hyytyny tuosta lenkistä - kotona toki uni sitten maistui.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti