"Mitä sitten vaikka nolla olisi tullutkin?"
Tämä kysymys herätti minut ajattelemaan - että todellakin, entä sitten mitä sitten? Joo todellakin, oltaisiin kolmosissa. JuhuuWuhuu jne. Mutta.
Nemistä ei tulisi (/tule) agilityvaliota
Me ei kerättäisi sm-nollia, ei käytäisi sm-kisoissa tai mm-karsinnoissa.
Ihanneajat olisivat vieläkin enemmän ongelma.
Toki plussana olisi että voisi tehdä kisareissuja kavereiden kanssa, koska "kaikki muut" ovat kolmosissa. Kisaaminen loppujen lopuksi ei ole siellä juuri sen kummempaa, mitä nyt luokat ovat makseissa huomattavasti suuremmat kolmosissa kuin kakkosissa. Huippuja löytyy joka luokasta, ehkä sieltä kunkkuluokasta eniten, mutta on siellä meitä/heitä/niitä taviksiakin.
Originaaliajatus mun aksaamiseen lähtemisestä oli
"Se näyttää kivalta, haluan kokeilla sitä itsekin - sitten joskus kun minulla on koira"
Ja kyllä. Tottatotisesti se on kivaa. Haastavaa, paljon antavaa ja niin kovin kivaa. Kuten Eijalle Pietarsaaren reissulla sanoinkin, niin tuskin olisin jatkanut näinkin intensiivisesti agilityharrastustani jo yli kymmenen vuoden ajan jos en kisaisi. Vaikkei alunperin kisaaminen ollutkaan tavoitteena. Kisaamisessa vain on sitä jotain. Mutta vaikka siinä onkin sitä jotain. Niin silti, minulta puuttuu se joku juttu minkä takia en osaa tehdä nollia. Jotain vikaahan minussa täytyy olla, kun se muilta onnistuu "niin helposti". Toki osittain tiedänkin, että mun pitäisi olla paljon agressiivisempi radalla, määrätietoisempi, jämympi. Mutta en tiedä miten pääsisin siihen olotilaan. Enkä tiedä olisiko se ainut avain onneen.
Jos katselee meidän tulostilastoja (koiranetistä kait nyt lähinnä), niin aika hyl-painoiseltahan se lista näyttää. Mutta erittäin harvassa on ne startit jotka ovat tuntuneet täysin turhilta, sellaisilta mistä ei ole löytynyt mitään hyvää. Ja tosi harvassa ne radat, joissa en olisi edes hetkittäin tuntenut agilityn riemua.
"Kaikkien ei ole pakko tavoitella kuuta taivaalta."
Mikä riemullinen ajatus ja oivallus. Minun ei ole pakko, ollakseni jotain - koirakkona tai agilityharrastajana - tähdätä sm-kisoihin, valioitumaan, mm-kisoihin tai mikä se seuraava taso kullakin onkin. Ja vaikka olenkin tajunnut elämäni realiteteetit (en ole kuten muut) niin se ei missään nimessä tarkoita sitä ettenkö haluaisi kehittyä ohjaajana, opettaa koiraani taitavammaksi, tehdä parempia kisasuorituksia, onnistua harjoituksissa, saada joskus kisoissa tuloksiakin - ehkä jopa niitä nolliakin.
"Ei se siitä nuorru."
Nemi siis. Se täyttää keväällä kahdeksan. En halua, että se aika mitä sillä on agiliitäjänä jäljellä menee siihen että hakkaan päätäni seinään ja voivottelen että me ei olla jotain - tai jossakin. Tai miksi me ei joskus tehty jotain - tai jätetty tekemättä. Haluan rallatella sen kanssa ratoja, nauttia aksaamisesta niin kisoissa kuin reeneissäkin, olipa se meidän taso sitten mikä tahansa. Tärkeintä on yhdessä tekeminen, se mistä syntyy agilityn riemu <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti