Sillon yks yö kun Merri herätti mut aamuyöllä käyttämään itseään pihalla, sillä oli kamala pissa- ja kakkahätä. Tämä oli siis ke-aamuyöllä kun ti-iltana oli saanut erityisenpaljon nameja toksutusten yhteydessä. Tokoreenien jälkeen käytin sitä kunnon puoliskatuntisen jäähylenkin, sillonkin sil oli kiire tarpeilleen ja tais kakatakin heti. Eli sen maha toimii nykyään nopsammasti kuin joskus aiemmin.
Kakkajutuista eteenpäin. Sitä kun ei yhtään tiedä, että mitä kaikkea vanhan koiran kanssa voi tulla eteen. Ja millon ne asiat tulevat eteen ja millä tavalla. Kun se Merri nyt vaan on mun eka koira, niin en mä tiedä mikä on mitäkin.
Naamiksessa heitin asian osittain vitsiksi. Ja muutenkin heitän. Siis että mä tottelen koiria kun annan niiden merkkailla, pysähtyä kakkimaan, hiastaa matkaa jne. Mutta. Joskus on se hätäkin. Ja joskus en voi tietää mikä on, jos on joku. Mikä, älkää kysykö sitä. Tai että koira on kouluttanut mut niin, että tottelen sitä - nousemalla aamuyöllä käyttämään sen ulkona. Joo... Mutta, musta se on ihanaa (no joo aamuyöllä hieman toki tympiikin), mutta se on ihanaa silti, että mulla on Merrin kanssa ihan erityinen suhde.
Ja se sen tekemisen into mikä sillä nykyään on, on jotain ihan mieletöntä. Kun se ois ollu tommonen sillon nuorena likkanakin. Mutta sillon sitä häiritsi ihan erilailla kuin nykyään monet ulkopuoliset asiat. Joojoo, hajoo sillä pakka ja ääntä lähtee ja ties mitä kaikkea negatiivista mitä jotkut ihan varmasti ihmettelee miten mä edelleen jaksan käydä sen kanssa viikkoreeneissä. Mutta munmielestä se on ihan mahtava koira. Josta mä en haluais joutua ikinä luopumaan.
Ja tuosta päästäänkin ajatukseen ja asiaan jota mä en haluaisi vielä kamalasti ajatella. Vaikka mä tiedän, että se luopuminen on jonakin päivänä edessä. Vast ikään joku kirjoitti naamiksessa, että oli joutunut lähettämään koiransa paimentamaan taivasporoja (tai jotain), siinä sitten kun kirjoittaa "otan osaa" niin mitä sekin oikeasti tarkoittaa. Tai mitä se auttaa. En osaa edes kuvitella miltä tuntuu luopua omasta sielun puolikkaastaan. Voiko niin sanoa, en mä tiedä. Sanoin silti.
Pennut. just tänään kisoissa juttelin erään kanssa jolle kohta tulee pentu ja sen kanssa on kiva mennä sitten pentureeneihin ja sitä myöten sitten kulkea sitä harrastuskoiran putkea reeniryhmästä toiseen ja lopulta kisoihin ja luokasta toiseen jne. Tuo tuollainen on mulle ihan ... olen siitä ihan ulkopuolella. Eikä se haittaa .Haluankin olla. Tähän pakkaukseen en halua, enkä aio ottaa, uusia koiria. Enkä myöskään halua kuvitella tai ajatella sitä aikaa (jonka realistiminä tietää olevan joskus edess päin) jolloin mulla on jotkut Ida ja Ensio koirat - iida ja enska ovat varmasti rakkaita myös, mutta se tarkoittaa ettei sitten ole enää nemiä ja merriä....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti