Lähteä lapasesta aka sokka irti

Mitä kehveliä se "sokka irti" edes tarkoittaa? Kuulostaa nykyaikaiselta ja coolilta ilmeisesti niin olkoot otsakkeessa nyt kun hengailen jossain hyvän fiiliksen ja kummien ajatusten lammikossa ;) Jokka on syystä tai toisesta pakko koittaa saada paperille ts blogiin ennen kuin katoavat - nämä minun kovin niin ylevät tai jotain jostain muka tajunneet ajatukseni. 

Asioita pitää yrittää selitellä itselleen. Miten parhaaksi katsooo. Ja mitä paremmat selitykset keksii itselleen niin sen parempi, jottei tarvitsisi hyöriä jossain masennuksen aallokoissa. Koska siellä on tylsää. Tai minä en tykkää. Ehkä joku muu tykkää ja siitä sitten jotain voimaa ponnistaa eteenpäin - tai ehkei edes ponnistele vaan nimenomaan "nauttii" jollain tasolla kitua siellä alemmuuden tunteessaan ja missä lie ankeudessa. 

Taannoinhan tosiaan tajusin - tiedostin - sen tosiasian ettei tämä tästä sen kummemmaksi muutu. Eikä koira nuorru. Enkä minä kummene, vaikka ehkä oppisinkin jotain uutta, mutta mitenkään radikaalisti tuskin muuksi muutun. 

(Periaatteesa puhun nyt siis agilitystä. Mun ja Nemin agi"urasta". Mutta varmaan nämä voi vääntää moniin muihinkin mun koirajuttuihin halutessaan...)

Vaikka tuota voisi pitää pääotsakkeena masennusvalituksessa niin tämän raapustuksen ei ole tarkoitus olla masennusvikitystä. Vaan. Tajuamista siitä seikasta että olen vastarinnan kiiski. Vaikka agilityyn pätee tietyt lainalaisuudet mitkä tietysti pitää ollakin. Niin jos minulla henk koht ei ole suuria suunnitelmia eikä tavoitteita minkään suhteen (noin niin kuin kärjistetysti ajatellen). Niin. Jos (ja kun) mä rakastan agilityä, reenaamista ja kisaamista, Nemin kanssa. Niin materialistisesti ajateltuna se kisaaminen siellä kolmosissa on ihan yhtä kallista / halpaa kuin  ykkösissä tai kakkosissa. Bensat, hotellit, kisamaksut jne jne maksaa ihan yhtä paljon rallatimpa mä niitä ratoja missä luokassa tahansa. 

Sitten toinen juttu. Tänään ennen kuin lähdin kisoihin, kuulin, että Nemin veli (Davvi, Englannista) oli kuollut syöpään. Yks Nemin siskoista menehtyi syöpään lokakuussa. Pistää jotenkin miettimään, että mikä se jäljellä oleva aikamme täällä oikein onkaan? Ei kannata liikaa murhehtia vaan nauttia! Elämän pitää olla kivaa! Ja agi jos jokin on sitä ;)

Mulla oli tänään kisoissa tunne - siitä, että se, että mä otan jonninverran rennommasti (voidaan kirjoittaa usiampi kappale sitten siitä, että oltaisiinko me jossain eri sfääreissä tässä harrastuksessa jos mä osaisin panostaa erilailla olla antirento mutta kuitenkin tilanteen tasalla jne jne) kuin joskus jossain muualla. Ja mä kuvittelin että Nemi oli jotenkin tosi hyvällä sykkeellä mukana siinä tekemisessä tänään. Kaikilla kolmella radalla. 

Jos mun ajatus alunperin agista on ollut aktivoida koiraa ja itsenäni kivalla tavalla, niin keneltä se on pois, että me toteutetaan sitä? Huolimatta siitä, että muiden silmissä kenties junnattas paikallamme ja tuloslista näyttäisi ei-miltään pelkältä hyl-listalta. Silti se koira on saanut sen aktivoinnin, samoin kuin minä, ja mikä parhainta me ollaan yhdessä koettu mitä mahtavimpia fiiliksiä. Kyllä mä väitän, että Nemin naamaloisti joka radan jälkeen - koska mun koko olemus kertoi sille (plus se namipurnukka ;)) kuinka taitava tyttö se oli <3



ps. jalosen kolmelta radalta tänään hyl, lisää turinaa kisoista sitten joskus...