Koiraihmiselle kasvun paikka. Ainakin sellaiselle, joka kuvittelee olevansa kilpaileva (koe, kilpailu, whatever) koiraharrastaja. Minusta sillä ei ole merkitystä, tähtääkö mm-kisoihin vai perähikiän kyläkisoihin. Periaatteet ovat molemmilla harrastajilla samat; treenaat koirallesi tiettyjä juttuja, on tavoitteita, plaraat kalenteria, ilmoittaudut kokeisiin, valmistaudut kokeisiin, menet kokeeseen (aka kisoihin) - seurustelet tai et muiden kokeessa olevien kanssa, saatte jonkun tuloksen koiran kanssa, josta seuraa samanlaista tai erilaista treenausta kohti seuraavia peräkylän tai suurcityn kisoja.
Olin sellainen peräpitäjien täytekisaaja yli kymmenen vuotta, kyllä siitä jonkinlainen elämäntapa kerkesi muodostua. Eikä minua millään tapaa haitannut se, että taaplasin koirineni omalla tasollamme - kaukana (lähes) kaikista muista.
Ensin luovuin agilitystä. Se oli kova paikka, mutta selvisin siitä, enkä enää haikaile lajin pariin takaisin.
Nyt elän vähän sellaista nuorallatanssija -vaihetta. Tällä hetkellä tuntuu... siltä, että ajatus katkesi. Voihan punainen lanka.
Mutta siis. Olen tullut siihen lopputulokseen, että se on okei ettei elämä mene niin kuin sen on suunnitellut. Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin niinhän sitä kävi aiemminkin. Ehkä mä vain haaveilen suuria, erilaisia maailmoja kuin mihin oikeasti kuulun. Nemin pistin pentuna suoraan Merrin saappaisiin, mutta Nemihän kulki (kisauran - muu tie jatkuu toki edelleen) ihan erilaisen polun - kuin kuvittelin. Hyvähän se Neminkin polku on ollut.
Jos nyt käy niin, että Kiki ei kykene sisätiloissa tapahtuviin ryhmätreeneihin, niin sitten käy niin. Sekin on ihan okei. Voi olla, että tämä on vain vaihe, kukapa sen tietäisi.
Miten tuo alkupuheenvuoro liittyy mitenkään mihinkään? Lähinnä kait siten, että jos me ei tehdä muuta kuin kotipiha- ja keittiötokoa (/nosea, mitätahansamuutalajia), niin ihan turha haihatella "oikeiden harrastajien" tavoitteita.
Pinkkilanka mitä yritän tässä työstää on ehkä vähän isompi juttu - itselleni. Eli käännänkö kelkkani. Pyöräytänkö koko koiranomistajuusfilosofiani mullinmallin. Ja onko sekin okei? Onko se minulle okei ja ennen kaikkea onko se mun koirille okei?
Kaikesta tästä määkinästä huolimatta tai ehkä just sen takia odotan siis innolla kesäkautta ja hakutreenejä; ainakin viime kesänä Kiki rakasti sitä touhua kuin hullu puuroa.
ps. edit ja muitasellaisia.
Pakko vielä sanoa se juttu, että pelkään laiskistuvani. Jos en voi käydä koiran kanssa viikkotreeneissä (just nythän en käy...) niin se on suoraan verrannollista muuhunkin tekemiseen. Tai luulen että se on. Ihan vähän ehkä myös ahdistaa päätyminen "vain" (tsihhih - keskustelupalstojen ikuisuusaihe) kotikoiraharrastajaksi. Tai siitähän pitää pudottaa se harrastussana kokonaan pois: meillä on vain kotikoiria. (tshihhihHII)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti