Mä huomaan itsessäni sellaisen seikan, että nyt kun mulla taas on koira, jonka kanssa on mahdollista harrastaa (fysiikka ei tule esteeksi) niin mun omat ajatukset lähtee helposti laukalle. Siitä siis mitä tavoitteet voisivat olla tai mitä me ehkä voitaisiin joskus tehdä jos opetuspolku saadaan joskus sopivalle tasolle. Menneisyydestä muista monta haihattelua, ajatusretkeä siitä, että oon kuvitellut jotain tapahtuvaksi ja sitten ehkä matkan varrella pettynytkin kun näin ei ole käynytkään.
Pitäisi itse löytää tasapaino siitä, että joissain määrin on ihan okei "haaveilla", mutta ymmärtää silti realiteetit. Kuitenkin niin, että ei täysin lyttäisi niitä korkealentoisia ajatuksia, jotta siitä ei seuraisi sitä että lakkaisi yrittämästä.
***
Tässä kun on vähän sellainen jutun juuri myös, että Kikin kohdalla olen ehkä lakannut yrittämästä kun sillä on sekä fyysisiä heikkouksia että myös henkisiä (pelot, ympäristöherkkyydet jne). Eikä sekään loppuviimeksi ole se mikä on tarkoituksenmukaista. Kait.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti