että kun sitä kuvittelee ettei voi suurinpiirtein elää ilman jotain asiaa, ja kun sitten hetken aikaa on vailla sitä niin lopulta siihen tottuu eikä sitä pidäkään enää niin suurena murheenkryyninä ja huolen aiheena.
Kuten nyt vaikka nämä harrastamiset ja jonkinlaiset elämäntavat.
Oli aika jolloin harrastin kuorolaulua. Olin kuorossa vuosia enkä osannut ajatella sellaista tulevaisuutta itselleni että en laulaisi kuorossa. Muutin pois Raahesta (jossa olin ollut koko nuoruuteni kuorossa ja sitten jo kun ikä ei riittänyt enää nuorisokuoroon niin laulelin muutaman vuoden myös aikuisille tarkoitetussa kuorossa) enkä löytänyt itselleni sopivaa kuoroa, tai en kehannut mennä niiden laulukokeisiin - Oulussahan kyllä kuoroja riittää (kait).
Sitten tuli nämä koirat elämään. Ja pian alkoi agilityharrastus. Joka säännöllisenä -oikeena- reenaamisena ja kisaamisena loppui kun Nemi jäi kisoista eläkkeelle. Voiko olla eloa ilman aksaa kun olin aksannut kymmenisen vuotta? Treenannut säännöllisesti viikosta ja vuodesta toiseen. Kisannut kymmeniä ratoja.
Vaikka aikaa ei ole viimisestä virallisesta radasta kulunut kauaa, ja oikeista reeneistä on kyllä jo kuukausia aikaa, niin niin sitä vain olen jo vieraantunut tuosta lajista. Enkä koe mitään suurta surumielisyyttä siitä, että en enää hengitä agilityä. Mutta samalla tavoin kuin edelleen musiikki ja laulaminen (suihkussa, autossa jne ;)) on osa eloani niin samoin on aksa. Nemin kanssa mummoaksataan vielä tovi, käydään epiksissä jos kohille sattuu, käyn katsomassa agikisoja (kameralla tai ilman), luen kavereiden agipäivityksiä verkosta jne :)
Mutta samalla kun agireenaus on toviksi taaksejäänyttä elämää, niin meinasi tulla pahemman laatuista hengenahdistusta kun tajusin, että seuraavassa Activen reenijaksossa tokot on sijoitettuna niin, että ne eivät minulle passaa. Onneksi Oulussa on nykyisin paljon tarjontaa koirakoulutuksen saralla ja luojan kiitos mahduttiin Katjan tokotunneille mukaan - tekee varmasti hyvää toksutella välillä muualla :) Sillä vaikka teoriassa minun pitäisi tietää jo vaikka minkälaista juttua mitä voisin treenata Nemin kanssa niin käytäntö on jo kauan aikaa sitten opettanut minulle, että olen hyvin laiska (ja mielikuvitukseton) reenimään ittekseni. Eikä se ole pelkästään koiran aktivointia se treeneihin meneminen, on se itsellekin antoisaa käydä niillä tunneilla, tutustua muihin koirakkoihin, reenata koiran kanssa, opetella uusia juttuja... niin ja käydä joskus "kylillä" :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti