"Miten sä voit?" ja muut sen sellaiset kysymykset joita kohtaan toisinaan. Miten niin mää... ainiin se Merri. En ajattele sitä. Tai jos ajattelen niin sillain vain kyynisesti "Näin piti käydä. Parempi näin kuin noin. Eipä tarvinnut kitua pitkään. (kait)"
Kohautan olkiani (olkapäät, ei heinänkorsiolki) ja vastaan "Vaihtelevasti".
Koska en itsekään tiedä miten mä voin.
Elämä jatkuu.
Voiko elämä jatkua?
Mun ajatukset menevät, suorastaan sinkoilevat, ristiinrastiin. On hetkiä, jolloin elämä todellakin jatkuu. On hetkiä, kun teen pieniä asioita joilla alleviivaan sitä, että Merriä ei enää ole, että ... asiat sujuvat, sitä ei ole ja näin asioiden kuuluu mennä ja elämän pitää jatkua. Ja sitten on niitä hetkiä, etten voi käsittää ettei sitä enää ole. On hetkiä, jolloin en ajattele, että Merriä ei olisi. Merri ei vain ole täällä, fyysisesti näkyvänä - mutta se silti on täällä. Näen sen kaikkialla - ei niin, että oikeasti näkisin sen jossain. Vaan kuvittelen samalla muistellen sitä miten se käyttäytyi eri tilanteissa. Välillä nämä mielikuvat heittävät suolaa haavoihin ja välillä ne ovat vain ... miten sen nyt sanoisi, ei mukavia muistoja, mutta rakkaudentäyteisiä hetkiä joista en halua edes päästä eroon.
On hetkiä, jolloin suunnittelen tulevaa. On hetkiä, jolloin hetken verran ajattelen, että mitä kaikkea mahdollisuuksia ja hyviä puolia on siinä seikassa, että meillä on vain yksi koira. Ja usein kadun tätä heti. Tarkoittaako se, että ajattelen -toisinaan- että jotkut asiat saattavat olla helpompia, että on hyvä, että Merriä ei enää ole? Ei se, ei tarkoita sitä. Mutta on vain pakko välillä kohdata tosiasiat. On hetkiä, jolloin osaan iloita siitä mitä on enkä vain kaihota takaisin elämään jota ei enää ole. Ei ole kaksikkoa Merri ja Nemi.
Kaipaako Nemi Merriä? Hankala sanoa. Olisiko Nemi onnellisempi jos sillä olisi koirakaveri? Hankala sanoa sitäkään. Merri oli sen bestis, voiko kukaan toinen koira olla sille koskaan vastaavanlainen toveri ja perheenjäsen. Ei sitäkään voi tietää.
Käytiin sunnuntaina Siikajoella Merrin haudalla. Toki siis käytiin muutenkin Siikajoella, mutta myös siellä haudalla. Siinä ympäristössä kasvoi jo paljon koiranputkia. Niin se maa rehevöityy ja kaikenlaista kasvia tunkee esiin. Pieni hautakumpu siinä silti oli edelleen ja meidän siihen viereen istuttama pihlala, hieman kiviä ja lyhty. Sytytettiin haudalle (lyhtyyn) uus kynttilä. Kauaa haudalla ei viitsinyt olla, liikaa ei passaa alkaa ajattelemaan ja surussa pyörimään. Se suru voi olla kuin juoksuhiekka josta ei pääse pois jos antaa sille liikaa valtaa. Siksipä porskutetaan vain etiäpäin. Jospa jonakin tulevaisuuden hetkenä Merrin poismeno ei sattuisi enää niin paljoa?!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti