Remontti on ohi, päästiin perjantaina takaisin kotiin. Kotona haisi uudelle/oudolle ja ollaan moneen asiaan kyllä tosi tyytyväisiä. Aikansa kestää ennen kuin tavarat ovat takaisin paikoillaan, mutta mikä tärkeintä (heh) niin remppaevakko on ohi ja ens viikolla pääsen normaalisti reeneihin! <3
Nyt voisin sitten katsoa kisakalentereita (agi, nly, toko) ja miettiä mihin ehkä osallistuttaisiin. Paitsi, että en ole ollenkaan niin innostunut kuin mitä olin luullut, että olisin. Eikä pelkästään syynä ole se, että kaikkien koitosten alkuun pitää laskea se parin viikon lääketauko. Tai sitten tehdä putkeen monta kisareissua ja pitää se lääkeetön aika sillä tavalla putkeen - näinhän se kaikkein järkevintä olisikin toimia. Siitä viis, että jos jonnekin on sitten vähän pidempi matka ajella.
Mulla on jonkinlainen kisalama. Ei reenilama, koska olin kuin kissapistoksissa kun en päässyt treeneihin. Reenaaminen on edelleen kivaa enkä osaa kuvitella aikaa ettenkö jotain reenaisi. Mutta aika hyvin olen alkanut jo sisäistämään ja työstämään ajatusta Nemin eläkkeelle jäännistä. Ens talvikaudeksi en hae sille enää reeniryhmäpaikkaa - voi olla, että sitten ostelen jotain irtovuoroja jos oikeen reenihammasta kolottaa (tai sitten en, ei voi tietää). Oletettavasti vielä kesälle otan reenipaikan (ts haen paikkaa, ottamisestahan nyt ei suoraan voida puhua), mutta siinä se sitten on. Meidän vakkarireeniura.
Entä ne kisat sitten? Periaatteessahan oon sanonut, että rakasta agikisaamista. Ja onhan se kivaa, parhaimmillaan radalla on ihan huikee fiilis <3 Mutta ihan älyttömän usein myös en keksi joka kohtaa hyvältä tuntuvaa ohjausta. Ja jos en sitä keksi niin meillä ei ole mitään toivoa. Koska jos olen Nemin kanssa radalla vähänkään epävarma niin puihin menee ihan takuulla. Onko siis sitten mitään järkeä maksaa kymmeniä euroja siitä, että puihin menee varmasti? Ei, mutta maksettu on silti ;) Mutta entä jatkossa? Joo, kisaan varmasti sen kanssa vielä. Mutta kuinka paljon?
Sitten. Niin. Masentavaa. Oli se. Kun jonakin hetkenä vain tajusin, että vaikka agilityssä näkee mahtavia menestystarinoita. Niin ne tarinat eivät ole tarkoitettuja kaikille. Sivusta voi katsella ja hurrata mukana, mutta turha kuvitellakaan, että kaikkien kuuluisi kokea samat jutut. Kaikkien tavoitteiden ei tarvitse olla niitä mitä yleisesti ottaen pidetään lajissa tavoitteina. Ihan älyttömän hankala asia sisäistää. Onko se luovuttamista? En tiedä. Olenko luovuttanut? Olen, sitä kait minä olen. Ja samaan syssyyn harmittaa moni asia Nemin "uralla" kun olen kuvitellut meidän kipuavan jonnekin minnekkä ei ole todellisuudessa ollut toivoakaan. Olisiko meillä ollut hauskempaa/onnellisempaa jos oisin sisäistänyt tämän jo aikaa sitten? En mä usko, koska yrittäminen on ollut enimmäkseen kuitenkin kivaa. Ja moni kiva asia olisi jäänyt varmasti tekemättä ja kokematta jos en olisi edes pienesti haihatellut joitakin normisti agi-ihmisten tavoitteisiin kuuluvia asioita.
Mä niin toivoisin, että seuraavan koiran kanssa olisin jo viisaampi. Että oisin saanut tehtyä aivotyön valmiimmaksi. Että mä sitten olisin kypsempi. Mutta jotenkin mä silti pelkään, että sittenkin mä erehdyn ajattelemaan, että " tässä mulla nyt on tällä ja tällä tavoin parempi/erilaisempi koira kuin aiemmat ja tälle mä osaan opettaa jutut agiin paremmin alusta lähtien ja täältä me sitten tullaan ja..." mennään minne? tapahtuu mitä? En todellakaan tiedä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti