Jokin aika sitten tajusin, etten ole tainnut koskaan edes kysyä vanhemmiltani, että onko minusta valokuvaa ajalta ennen jalkaleikkausta. Sitä ihan ensimmäistä. Ei kuulemma ole. En voi siis esitellä mitään (tämän kummenpaa) friikshowta. Ensimmäisen kerran jalkani leikattiin siis kun olin yhdeksän päivän ikäinen. Toisen kerran sitten joskus kun yritin opetella kävelemään mutta kantapää ei oikein osunut lattiaan vaan kuljin jotenkin varpaillani. Onneksi se jyväskyläläinen kirurgi osasi hommansa ja sai jalastani melkeen kelvollisen.
Tässä muutama päivä sitten kun mietin, että mitä mä nyt oon tehnyt kun jalkaa särkee, niin tajusin, että ei, en oo tehnyt mitään ihmeitä. Jalka ei ole siis sillälailla aksakipeä, nilkka ei ole muussina. Vaan sitä vaan särkee, pikkasen ei niin että siitä nyt kannattas sen kummemmin numeroa tehdä, ihan tuota normikipua vaan. Normikipua? Niin, sitä mitä olen tuntenut koko elämäni - tajusin. En tietty koko ajan, vaan toisinaan. Nurkan takaa tullen ja hiipien. Varsinainen kivun lähde on nuo jäljet nilkassa, ne pingottuneet jänteet ja arvet. Jalkapohjaankin sattuu, mutta sielläkin on niitä arpisydeemejä. Jollainlailla. Se kipu sitten säteilee koko jalkaan.
Voisikohan asialle tehdä mitään? Onko lääketiede mennyt eteenpäin reilussa kolmessakymmenessäviidessä vuodessa?
Itsekseen oman jalan kuvaaminen on hivenen hankalaa, mutta tässä se syypää kumminkin:
edit. muutamana iltana otin ennen nukkumaan menoa burana nelisatasen niin pystyin taas nukkumaan kunnolla ja nyt ei jalkaa satu! jee. kyl tuo kipu jostain jossain välissä taas hiipii takaisin mutta just nyt on ihan hyvä (10.02.-14)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti