Otsikko

Oli mietittynä jokin naseva otsikko, mutta unohdin sen jo.

[Lisäys. Periaatteessa oon miettinyt Kikin palkkausta viime aikoina paljon. Ettei se komentaisi nameja niin kovasti taisi olisi käsissä kiinni. Ja sitten on nämä kerrat kun sitä vain on pakko palkata paljon - ja nimenomaan käsistä jotta namin saa annettua välittämösti - jotta koiran saisi ennemmin kiinnostumaan minusta (tai minulla olevasta palkasta) kuin pahasta maailmasta.
Että tasapainotteleppa tässä sitten ... ]

Enivei. Kikillä oli pitkästä aikaa tosi jännät paikat maanantai-iltana rallytokotreeneissä. Oli ratareeni-ilta. Ekalla kierroksella koira oli ihan kuutamolla ts lähinnä otti ihan hulluna häiriötä, lähti haahuilemaan seuruupaikasta, haisteli lattiaa ja lopulta haukkuikin.

Toinen kierros meni jo paljon paremmin. Tsemppasin ja palkkasin koiraa aina kun se "valitsi mut" tilanteissa missä sitä rupes jännittämään ja kun se oli valinnut mut niin lärpätin sille hulluna (kehuin ja käskytin siis).

Sitten oli vielä sellainen lisäharjoitus eli tekniikkapätkä missä oli vain muutama kyltti. Se tehtiin lopuksi. Se oli lähellä sitä kenttää mitä Kiki on aina "varonut" (siis noissa rallytreeneissä). Koira oli alusta asti jännyttynyt, mutta kun teetätin sillä pari sen lempitemppua ja otin reippaasti seuruuseen mukaan niin sainkin sen tekemään pari kylttiä ihan hyvin. Kunnes tehtiin saksalainen ja käännyttiin paluusuuntaan. Hallin ovesta tuli joku mies ja jäi tuijottamaan / seisomaan siihen ovelle, suoraan meidän eteen. Toki välissä oli varmaan kymmenen metriä ... mutta koiran kannalta se ilmaantui suoraan siihen ja Kikiltä meni pasmat ihan sekaisin eikä se kyennyt enää mihinkään.

Muisti palaa pätkittäin. Eli ennen tätä lyhyt treeniä kun odoteltiin vuoroamme niin yks ryhmäläinen treeni sitä lyhyt harkkaa. Se koira rupes sitten jotain venkuilemaan ja ohjaajan isä (oletus) äiskähti jotain kentän reunalta ja radalla ollut koira palas välittömästi ruotuun. Mutta. Kiki katsoi sitä koiraa ja sitä vanhempaa ja sen ilme oli paljon puhuva (kääk ja apuva). Mä yritin olla kuin en olisi huomannut mitään. Koska eihän siinä oikeasti mitään ollut. Vaikka luinkin Kikiä kuin avointa kirjaa. Eli sen mieli oli järkkynyt. Sitten tuli se kun yritettiin tehdä tekniikkatreeniä ... mikä päätyi siihen ovesta tulleen miehen tuijotukseen. Ja mä siis lähdin seurauttamaan Kikiä toiseen päähän kenttää, mentiin siis kauemmaksi ovesta ja teetätin Kikille jotain pikkutemppusia jotta olisin saanut sen vireen ylös ts mielen paremmaksi.

Ja vielä yks juttu. Siinä ennen kuin luovutin sen treenin tekemisen niin yritettiin kerran vai kaks uusia sitä yhtä kylttiä missä homma oli tiltannut. Niin samaan aikaan reenikaverit keräsivät sitä isompaa rataharjoitusta pois. Ihan normipuuhaa mitä pitää tehdä aina kun tunti päättyy. Mutta koska Kiki oli "hui" -tilassa niin sehän otti itteensä kaikki ne rallytokokylttien kolisuttelut ja puisen tarvikelaatikon availun (pujottelukartiot menivät sinne) ja etenkin laatikon kannan sulkemisen (kaikki eivät tajua ettei kantta saa päästää alas rämähtämään vaan sen voisi sulkea hitaamminkin ts nätisti).

Kirosin siinä mielessäni niitä kylttien keräilijöitä, kunnes tajusin itsekin, että ihan turhaa. En mä voi vaatia, että ihmisillä tulisi mielen viereenkään, että ne olisivat tehneet mitään väärin. Kun eivät ne tehneet.

Kikillä nyt vain sattui olemaan erityisen huono päivä. Ja näitä päiviä sille nyt vaan välillä tulee. Mutta pistipä silti miettimään harrastamisen mielekkyyttä. Ainakin hallissa missä on kolmet treenit menossa yhtäaikaa. Mitä lie mietin, kun syksyllä lennosta nappasin tuon ryhmäpaikan.