Mutta kun siirrytään kilpa-urheilun puolelle, varsinkin aikuisiässä ei enää ole kyse niin sanotusta hyvinvointiliikunnasta. Kilpa-urheilijan tavoite on voittaa kilpailuita, siksi hän kilpailee. Toki kilpailuihin lajissa kuin lajissa osallistuu aina niitä ”teen oman parhaani” -tyyppejä, jotka ovat tyytyväisiä olipa sijoitus mikä hyvänsä. Miksi kilpailla jos ei ole voitontahtoa ja päämääriä?
Kilpaurheilu on omistautumista, jatkuvaa itsensä ylittämistä ja todellista luonnetta vaativaa puuhaa.
Kilpaurheilijan on haettava rajojaan jatkuvasti, jotta kehitystä haluttuun suuntaan voi tapahtua.
Minna Pajulahti
Kun en tiedä, että häiritseekö vai eikö häiritse vai kuinka paljon minua häiritsee etten ole voitontahtoinen vaikka olenkin kilpailuviettinen, kait. Miksi muuten kilpailisin niin paljon. Jos olisin voitontavoittelija niin osaisin varmastikin toimia sillätavoin mikä edesauttaisi sitä, että pärjäisi. Ainakin pärjäisi paremmin kuin nykyisellään.
Sitten on se pieni nyhverö, joka piipittää sisälläni tuosta "itsensä voittamisesta" ja "kukin taaplaa tyylillään" eli "kukin harrastaa tasollaan". Samaan aikaan kun puuhastelen ilman voitontahtoa ja lyttään omaa osaamistamme ynnämuuta nössötystä niin pistän eri kastiin ne jotka harrastelevat pihanperällä olevien esteiden kanssa kuin ne jotka säännöllisesti käyvät ohjatuissa (tai itseohjatuissa mutta fiksusti (?) suunnitelluissa) treeneissä. Ja kisoissa, tietysti kisoissa. Mikäpä TosiHarrastaja se semmoinen olisi joka ei kisaisi? No ei yhtään mikään!
Ja kuitenkin. Olen sitä mieltä, että se, että puuhastele (edes) pihanperällä (laji kuin laji) on paljon paljon parempi kuin ne jotka vain aikovat. Suunnittelevat, huutelevat verkossa ja kylillä aikovansa sitten ja sitten tehdä vaikka mitä. Tai että heidän koiransa olisivat vaikka mitä jos ...
Jotta semmosta sanahelinää tällä kertaa, hauskaa viikonloppua! ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti