Lätäköille stoppi

No joo, eihän niitä paljoa tällä lääkitsemättömyysjaksolla tarvinnut siivota. Lätäkköjä siis. Mutta selvästi tämä ajankohta meni nyt niin, että pari ekaa viikkoa lääkkeen antamisen lakkauttamisesta oli ns kuivaa ja hyvää jaksoa. Vaikuttaako se lääke kuitenkin vielä elimistössä? Eli onko joku osannut ihan fiksusti laskea sen varoajan? Mutta nyt ns loppua kohti alkoi yhä enenemässä määrin olla tippoja ja lauantaina päivällä jopa ihan lätäkkökin. 

Jok tap. Eilen iltaruualle koiruus sai taas sitä lääkettä. Heti miten kun näyttely&kisa ruljassit olivat tältä kertaa ohi niin ei tarvitse (kait) kytätä taas toviin, että onko jossain lattialla jotain ja onko koiran persvillat pissassa jne. 

Ei ole tietoa kisaanko sen kanssa enää tälle syksyä. Tauko lääkintään tulee kuitenkin viimeistään pari viikkoa ennen Messaria, kun sinne näytelmöimään oon kakaran ilmoittanut. 

Erinomainen Erkkarissa

Oulu, Nallikari 06.10.2013
Tuomari Marja Talvitie

Nemi VET ERI1 SA PN1 ROP-VET ROP BIS3-VET BIS2

"Erinomainen tyyppi, hyvä pää ja ilme. Kaunis ylälinja. Hyvä häntä. Hyvät kulmaukset. Ahtaat takaliikkeet. Hieman pehmyt karva. Liikkuu hyvin sivulta katsoen."

PJT1

Tai joku muu mystinen otsikko :)

Se on lyhenne sanoista pika + juoksu + treenit (ja ykkönen tietty siks kun noi oli ekat reenit). 

Ja mitä muhun sellainen liittyy? No, vastasin kutsuun kyllä ja päädyin ainakin kokeilemaan lyhyen matkan juoksemisen harjoittelua. Siis tuota kutsuhuutelua oli muutamien oululaisseurojen fb-seinillä tuossa kesäkuun kesän loppupuolella. Piti kyllä tovi jos toinenkin miettiä, että onko tuollainen harjoittelu mulle liian rankkaa, mutta koska ajatus tuntui kovin kutkuttavalta, niin aattelin, että voihan sitä ainakin kysyä että voisiko meikäläisen tapainen epäjalka osallistua. Ja sitten kun sen puolesta asia oli ookoo, niin niinhän siinä kävi, että olin tän viikon tiistaina klo 17 reikäleipä Hintan koulun kentällä juoksemassa muutaman muun innokkaan/kunnon kohotusta kaipaavan kanssa. 

Alkuun ja loppuun tehtiin kevyet verkkahölköttelyt ympäri kenttää. Ja sitten reenittiin juoksemista 20m, 30m ja 40m eri tyyleillä. Tehtiin myös loikkia, kinkkaamista. Siinä missä muut vaihto kinkkauksessa välillä jalkaa niin mä tietty kinkkasin koko ajan samalla jalalla. Matka oli 20m ja tuo tehtiin sen puolentoista tunnin aikana mitä reenit kesti niin neljä kertaa... Viimisellä kerralla meinasi jo voimat hiipua. 

Ihan loppureenistä alkoi oikia jalka hitusen oireilemaan. Olin alkulämmittelyn jälkeen vähän kiikun-kaakun, että vaihdanko lättänät jalkaani. En osannut kysyä siltä valmentajalta asiaa oikialla tavalla (millaista reeniä on luvassa), joten en vaihtanut tohveleita vaan olin koko ajan niillä mun perusjuoksukengillä (joilla astun linttaan jos epätasasta jne). Pitää taas ens kerralla kattoo tilanteen mukaan, että mikä olisi viisain kenkäpolitiikka. 

Loppujäähyttelyhölkän jaksoin ihan hyvin ravata, ei tuntunut missään. Ja aattelin, että eihän nää nyt kovin pahat reenit olleet. Illalla käytin koiran lenkillä enkä (kaverin kehoituksista huolimatta ;)) sen ihmeemmin venytellyt. Noh, ke ja to olinkin sitten hivenen jumissa reisistäni. Noh, tuollainen jumituntuma on sinällään ihan jees, tunteepahan ainakin tehneensä jotain :) ja tuon olotilan tietää kuitenkin menevän ohitse. 

Ainiinjoo. Niitä juoksureenejä vetää Oulun Pyrinnöltä joku valmentaja. Ihan asiantuntevissa "käsissä" siis ollaan. Toivottavasti pystyn jatkossakin juoksentelemaan tuolla. Toki siinä on se sama talviongelma, että jos syystä-tai-toisesta ei löydy sisäreenipaikkaa niin pihalla mä en kyllä ala noita reenejä talvikeleillä (enkä ees syksyisillä tai keväisillä liukkailla/loskaisillakeleillä) tekemään. 

Aika kutkuttavaa, edelleen, kaikenkaikkiaan. Mää juoksuvalmennusreeneissä - mihin tämä maailma onkaan menossa?!? :o 

Putken jatko

Maanantai-illan agireeneissä tehtiin sellaista rataa missä oli paljon mutkaputkia ja mun piti harjoitella semmosta, että näytän koiralle kädellä sinne putken suulle mistä koira ampasee ulos, että "hohoi meen tähän suuntaan". Tähän liittyi myös sitten sen veivausta, että kummalla kädellä kannattaa näyttää ja miten pyörähdellä ite sen jälkeen kun on näyttäny kädellä ja miten siitä sitten viipottaa eteenpäin. 

Mikko koutsas. Nemi hyppi ensin 50cm rimoja ja sitten 45cm rimoja. Muuri oli koko ajan oikialla korkeudella. 

Eka kiekalla pujottelu meni i h a n   s a i r a a n   hyvin :)

Joitain pätkiä tehtiin radasta meleko hienosti. Ihan hyvät reenit oli. Ja noi putkijutut olivat oivaltavia. 

Ajanvaraus

Pieniä tiedonmurusia uusista (?) osteopaateista on hiipinyt korviini. Mutta kovin salamyhkäistä meininki tuntuu olevan. Hiekkalaatikoilla sihistään ja joskus harvoin joku vuoto tapahtuu ja väärien laatikoiden väki kuulee jotain suhahteluja ja ties mitä kaikkea. (voi elämän käsi)

No mutta joo, se siitä. Laios tulee Ouluun joulukuussa ja varasin Nemille ajan sen visiitin yhteyteen. 

Noita ensin mainittuja uusia tuulia en ole tavannutkaan. Ainakaan vielä. 

Pyhäjärvi syyskuu

Viime viikonloppuna kävin ajelulla. Nemin kanssa. Pyhäjärvellä. Siellä oli agilitykilpailut. Jonkun koulun sorakentällä. Kenttä tuntui rataantutustumisessa huonolta, irto kiveä ja niiden aiheuttamia möykkyjä, mutta eipä sitä radalla kipittäessa aatellut, että onko hyvä vai huono alusta. Joten kaippa se kuitenkin sitten ihan ookoo oli. En ollut ennen kisannut Pyhäjärvellä. Tuomarina tuolla toimi ruotsalainen (hyvin suomea puhuva) Timo Vertainen. 

Ensimmäisenä oli hyppyrata. Näennäisen iisi rata. Alussa tosi pitkät estevälit. Ja alussa myös sellaista kohtuu suoraviivasta menoa kentän toiseen laitaan. Muttei kuitenkaan niin, että ois voinut ite napottaa jo valmiiksi siellä kentän toisessa laidassa. No niinpä niin. Enhän mä mihinkään ehtinyt. 

Joskus oon kuullut, että joidenkin pitää viritellä koiraa ennen kisasuoritusta. No virittelyä tietysti voi olla monenlaista. Ja onhan meillekin Nemin kanssa muodostunut tietyt rutiinit. Mutta mitään sellaista mun ei todellakaan tarvitse tehdä jolla saisin siihen vauhtia lisää. Se koira virittää itse itsensä, kun se katsoo kun meitä edeltävät koirat ampaisevat radalla ja menevät siellä radalla. Nemille pukkaa saalisvietti jouset melko korkialle tuossa vaiheessa. Tai mikkä lie. Jos ei koira ois narussa niin varmaan lähtisi perään. 

Että joo. Rannalle jäin ruikuttamaan. Noin niinku kuvainnollisesti. Myöhässä olin ja ihan jatkuvasti. Satamiljoonaa kieltoa tuli kun koiralla palo hihat kun ei tullut käskyjä/ohjauksia ajoissa. 

Seuraavana sitten aksaradat. Joista ensimmäiseen mietin aan jälkeisiin hyppelyihin ohjauksia ja sitten totesin, että koska Nemin kisakontaktit harvemmin ovat kaks-kakkoset niin en voi suunnitella rataa niin, että "kun toi ny pysyis tuolla niin tää sitten menis tonne jo valmiiks ja..." Joten suunnittelin seukki ohjauksen niin, että koira suorittaa vauhilla sen aan ja jatkaa siitä matkaa. Ja koska se jatkaa matkaa niin se myös etenee, joten mä voin tehdä leikkauksen seur. hypylle. Jos oisin siinä ohjauksessa kokeneempi (ollaankohan tehty se kerran tai kaks reeneissä) niin väittäsin, että tehtiin viskileikkaus. Oli mikä oli, mutta olin tyytyväinen kun keksin siihen semmosen kuvion. Koska se sopi meille just eikä melekeen. Ihan turhaan oisin alkanu siihen mitään paskavalsseja pyörittämään. Selkeesti rt:ssa jokku katto mua vähän ihmeissään, että mitä mää oikein kuvittelen tekeväni. Mutta siitä viis. Se toimi! Ja jatkokin meni hyvin. 

Mutta se mikä ei toiminut oli alku. Pari hyppyä ja kääntö hypylle eikä suoraan odottavaan putkeen. En kääntäny ajoissa, joten koira kävi kurkkaamassa sinne putken suulle. Hylkyhän siitä napsahti. Mutta onneksi jatkoin kuitenkin reippaasti ja kunnolla ohjaten matkaa, koska me saatiin aikaan tosi hyvä rata. Semmonen mikä näytti ja tuntu agilta. Tai en mä tietty tiiä että miltä se näytti, mutta fiilinki oli hyvä.

No, se vimppa rata oli sitten aikalailla käänteisesti tuo edellinen. Nyt en sitten keksinytkään miten ohjaisin nurinperin sen kohdan minne aiemmin olin tehny sen wanna-be-wiskin. Ensin alku meni sujuvasti, sitten tuli kepeiltä kielto. Siitä vielä jatkettiin suht yhteisymmärryksessä matkaa. Mutta sitten kun tultiin noiden muutaman hypyn kohalle ja mulla ei ollut satavarmat suunnitelmat niin kuseenhan se homma sitten luikahti. Jonka jälkeen tehtiin vähän sitä sun tätä. Ei niin sujuvaa laskettelua kohti maalia. Jonku ylimääräsen putken Nemi tais käydä ainakin sieltä nappaamassa ja ohitettua jotain hyppyjä yms. 

Ei niinku mutta joo niinku

Siis ei ole tarvinnut siivota lätäköitä lattioilta, mutta pari kertaa Nemi on ollut vähän kostee takapäästään ja joskus sen pusut on maistunut ... öök, kuselle. Eli pientä tiputtelua on vaikka mitään suur laatokoita (tai pien rapakoita) ei olekaan näkynyt missään. 

Kaistiksessa suhisee

En mä nyt tiedä suhisiko siellä Kaistiksen metsäaukiolla nyt niin kauhiasti. Tai ehkä siellä hiven tuuli ja se sitten suhisi ;) Meleko hiljasta oli, kun Nemikään ei huuellu mittään vaan juoksenteli vaan ees taas joko traktoriväylää tai itseasiassa enimmäkseen siellä pusikon puolella, milloin mitäkin haistellen ja "asioita toimitellen" (sillä oli millon missäkin selvästi joku juttu meneillään - ei tosin onneksi näyttänyt olevan minkään tuoreen jäljen jäljestyspuuhissa, niin intensiivistä se meno ei ollu).

Syksyn lehdet

Mä olen jo pidempään ajatellut olevani lamassa. Välillä tilanne parenee, ei unohdu, mutta en ole syvimmässä lama-ahdingossa. Mutta sitten se tulee taas. 

Lama astui kuvaan kun Merri kuoli. 

Kaikki järkisyyt ja asiat on käyty läpi jo monta kertaa. Koira kärsi. Mitään ei voitu tehdä. Oli armollista. Olin hyvä ihminen kun päästin sen pois. Se halusi mennä ... halusiko? Halusi se, ei sillä ollut enää hyvä olla eikä kivaa. 

Merri oli mitä ihanin koira. Paras ensimmäinen koira, jonka voi kuvtella saavansa. Paras mikään koira. Omapäinen, kekseliäs, veikeä, ärsyttävä, äänekäs, toimelias, ilmeikäs, ... 

Muutama päivä sitten tuli rotujärjestön lehti, Lapinkoira, jossa oli Merrin kuva "pois nukkuneet" palstalla. Kuva oli otettu (ts Pirkko oli ottanut) pari vuotta sitten syksyllä Hiirosessa. Siinä Merri juoksi iloisesti mua kohti. Näyttää onnelliselta, toimeliaalta ja iloiselta. Just siltä millainen se oli. 

Mulla on niin ikävä. 

Lamput

Huomattiin tänään, että auton etuvaloista vasen ei pala. Voi kähmä. Ei yhtään olisi inspiroituttanut lähteä sitä korjaamaan. Onneksi tutussa paikassa joutivat heti ne lamput vaihtaa. Vaihdatutin siis molemmat etuvalot, koska kohta se toinen olisi palannut myös kuitenkin. 

Korjaamoissa on helpompi selviytyä kun näyttelee hieman tyhmempää kuin on. Hyvin ne korjaamoukot sitten hoitavat kaikki asiat. Nytkin nuo sitten vielä katsoivat että lamput on suunnattu oikein ja säätivät sitä toista (oikian puolimmaista) kun se horotti jonnekin yläilmoihin. Voinee johtua siitä patjasta joka lensi päin auton etuosaa kesällä italialaisella moottoritiellä...