joo, mä tiedän, mä mietin ihan liikaa 😝ja sitten vielä kirjaan ylöskin kaikenmaailman ajatuksia. Mutta puran tänne kuitenkin tätä omituista ajatuskulkuani (Kiki tuli tökkimään mun taskua; joko se haluaa sieltä nenäliinan tai sitten se tahtoo lähteä ulos).
Se, että me ollaan tänään tehty kaikenlaista (temppuja siis) ja sen kruununa se 30 sekunnin paikkis 👍 niin antaa mulle tosi paljon toivoa. Iloa siitä, että vaikka noiden jalkojen kanssa meni miten meni, niin pikkukoirassa on silti ainesta jonkinmoiseksi harrastekoiraksi. Niin samalla mua silti ahdistaa, kun ei olla nyt missään ryhmätreeneissä. Olo on kuin lumiukolla juhannuskokon äärellä kun en käy säännöllisesti missään ryhmätreeneissä (no miksen oo ilmonnut Nemiä mihinkään? nokun jotenkin Kiki imee musta kaiken energian. Tai en mä tiedä. En tiiä mihin ilmoisin Nemin). Enää reilu kk niin se noseworkki-kurssi alkaa. Onneksi olen sentään sinne ilmonnut meidät.
Sitten senkin vähän ahdistaa, kun en tiedä, että mitä ne meidän tulevaisuuden lajit tulevat olemaan. Kun en mä nyt temppusia osaa /jaksa pidemmän päälle pitkään opettaa jos ei ole yhtään mitään tavoitetta. Aluksi tietty hienoo sitten kun voi vapaammin jotain reenailla (ja koiraa palkkailla), mutta entä noin niin kuin pitkäjänteisesti?
Mun ajatusmaailmaa vastaan sotii edelleen se, että koiralla ei olisi jotain harrastetta aka työtä. Ja näkeehän noista omistakin, että kyllä ne sen aivojumppansa tarvivat. Nyt on sellainen väistämätön välivaihe ettei mun mielestä kunnolla tehdä mitään. En halua tästä pysyvää olotilaa. Joku homma noille täytyy keksiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti